HUIPPUVUORET 2009

TIIVISTETTYÄ TIETOA HUIPPUVUORISTA

  • Norjalle kuuluva saariryhmä Pohjoisella Jäämerellä leveyspiirien 74° N ja 81° N ja pituuspiirien 10° E ja 35° E välillä. Etäisyys Norjan pohjoisrannikolta saariryhmän pääsaaren Spitsbergenin eteläkärkeen noin 660 km. Svalbardin pohjoisimmasta kolkasta matkaa Pohjoisnavalle noin 1200 km. Huippuvuorille pääsee lentäen Tromsosta 1½ tunnissa.

  • Pinta-ala noin 62.000 km2, josta 60 % jäätiköiden ja lumen peitossa. Jääkausi on alueella yhä valloillaan, ja jäätiköiden ja jäätikköjokien kuljettamat kivet, sora ja savi muodostavat laaksoihin kivikkoisia tasankoja, pirstaleisia moreenipenkereitä ja rannikolle mutaisia suistoja.

  • Suurin saari Spitsbergen (lähes 2/3 pinta-alasta), lisäksi kolme muuta pääsaarta ja 150 pienempää saarta. Saaret koostuvat suurelta osin jäätiköistä ja vuoristoisista alueista vuonoineen ja laaksoineen. Korkeimmat huiput ovat Newtontoppen ja Perriertoppen, molemmat 1717m.
  • Alueella vallitsee arktinen ilmasto. Keskiyön aurinko paistaa 20.4.-23.8. ja kaamos kestää 26.10.-15.2. Vuoden keskilämpötila on -4°C, vaihdellen kesän vajaasta +10:stä talven -35:n pakkasiin.

  • Jääkarhuja noin 3.000-6.000. Jääkarhuvaara kattaa koko saariryhmän ja pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella on aina kannettava mukana kivääriä tai muuta vastaavaa aseistusta.

  • Asukkaita koko saariryhmällä noin 2.900. Asukkaista noin 60% on norjalaisia, vajaat 40% venäläisiä, muuten edustettuina lähes 40 kansalaisuutta. Toimeentulo saadaan lähinnä kaivostoiminnasta, tutkimus- ja opetustyöstä, palvelualoilta ja matkailusta.

  • Pääkaupunki Longyearbyen, jossa vajaat 2.000 asukasta ja noin 1.900 moottorikelkkaa. Väestöstä suurin osa 30-40 vuotiaita, saarilla ei asu vanhuksia, työkyvyttömiä eikä työttömiä. Terveyspalvelut ovat rajallisia ja mm. synnytystä varten on lähdettävä mantereelle. Sosiaalipalveluja ei ole. Saaren ylintä valtaa käyttää Norjan valtion edustaja, kuvernööri eli Sysselmannen.

  • HUIPPUVUORTEN HISTORIA NYKYPÄIVÄÄN ASTI

    Saariryhmän löytyminen

    Huippuvuoret mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1194 islantilaisissa asiakirjoissa. Saariryhmän olemassaolo näyttää vaipuneen unholaan tämän jälkeen, vaikkakin 1200- ja 1300-luvuilla viikingit lienevät vierailleet saarilla. Svalbard -nimi on viikinkien aikoinaan antama. Se tarkoittaa kylmää rantaa tai kylmärantaista maata.

    Hollantilainen Willem Barents löysi vuonna 1596 saaret etsiessään pohjoista reittiä Intiaan. Barents nimesi saaret nimellä Spitsbergen, joka tarkoittaa terävähuippuisia vuoria. Koko saariryhman virallinen nimi on nykyisin Svalbard ja nimellä Spitsbergen tarkoitetaan virallisesti vain saariryhmän pääsaarta. Spitsbergen -sanan suomennoksella Huippuvuoret tarkoitetaan taas meillä yleisesti koko saariryhmää.

    Kansainvälistä valaanpyyntiä 1600-1700

    Barents ylisti saarilla käydessään mursujen, hylkeiden ja valaiden runsautta. Saaret olivatkin tämän jälkeen valaanpyytäjien tukikohtana lähes 150 vuoden ajan 1600- ja 1700-luvuilla.Varsinkin aluksi valaanpyytäjät olivat etupäässä hollantilaisia ja brittejä. Myöhemmin mukaan liittyivät norjalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset.

    Parhaillaan saariryhmän ympärillä liikkui yli 300 valaanpyyntialusta, ja saarilla oli viitisenkymmentä valaanpyytäjien tukikohtaa. 1600-luvun loppuun mennessä yksistään hollantilaisilla oli 150-250 alusta, joiden vuosittainen valassaalis oli 750-1250 valasta. Hollantilaisten perustamassa Smeerenburgissa (rasvakaupunki) asusti parhaan sesongin aikana jopa 1200 henkilöä. Valaanpyynti kävi jo kuitenkin 1700-luvun alkupuolella hankalaksi valaiden ja mursujen harvinaistuttua ja pyynti loppuikin vuosisadan lopussa lähes täysin.

    Metsästäjien valtakausi 1700-1970

    Vuosina 1700-1850 saarilla kävi erityisen paljon venäläisiä metsästäjiä, joilla oli saariryhmässä yli 70 tukikohtaa. He metsästivät hylkeitä, mursuja, poroja, naaleja ja jääkarhuja sekä keräsivät lintujen höyheniä ja munia. Kun venäläiset 1850-luvun taitteessa vähensivät metsästystä saarilla, valtasivat alaa norjalaiset. Osa metsästäjien saaliista päätyi omaan käyttöön, mutta iso osa turkiksista ja lihoista kaupattiin hyvään hintaan muualla.

    Talvimetsästys alkoi yleistyä ja parhaimmillaan noin 50 metsästäjää vietti talvensa saariryhmällä. Kuuluisa ja kokenut norjalainen metsästäjä Hilma Nois mm. vietti Huippuvuorilla 38 pyyntitalvea. Kuuluisin Huippuvuorten metsästäjistä oli jääkarhukuninkaaksi nimetty norjalainen Henry Rudi, joka kaatoi saariryhmällä viettämiensä talvien aikana yhteensä 759 jääkarhua, suurimman vuosittaisen saaliinsa ollessa 115 karhua.

    Mursu- ja jääkarhukannat romahtivatkin täysin pitkään jatkuneen metsästyksen myötä. Mursu rauhoitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1952 ja jääkarhu täysin vuodesta 1973 alkaen. Nykyään jääkarhua ei saa ampua kuin itsepuolustustarkoituksessa, ja asia johtaa silloinkin aina tarkkaan poliisitutkintaan.

    Hiilikaivostoimintaa 1600-luvulta nykypäivään

    Hiilikaivostoiminta saariryhmällä alkoi 1906, kun amerikkalainen John Longyear perusti ensimmäisen hiilikaivoksen Longyerbyeniin ja samalla koko kaupungin. Aluksi kaivostoiminnassa oli mukana yrittäjiä monesta maasta, ja oikeuksista saariryhmän hyödyntämiseen väännettiin kättä jo 1600-luvulta alkaen. Vuonna 1920 kirjoitettiin Svalbardin Sopimus (The Svalbard Treaty). Sopimuksen myötä Norjalle annettiin määräysvalta alueella ja muille sopimuksen allekirjoittaneille (nykyisin n.40 maata) mandollisuus kaupalliseen toimintaan alueella. Huippuvuoret julistettiin myös vuonna 1925 osaksi Norjan kuningaskuntaa.

    Nykyisin Huippuvuorten kaivostoiminnassa on mukana vain venäläisiä ja norjalaisia. Venäläiset hallinnoivat noin 900 asukkaan kaivoskylää Barentsburgia. Toinen venäläinen kaivoskylä Pyramiden on nykyisin hylätty ja tyhjillään. Pyramidenin kukoistuskautena kaupungissa asusti 1000 asukasta. Kaupunki tyhjennettiin venäläisten käskystä äkillisesti 1998. Tällä hetkellä paikan päällä asustaa muutama venäläinen, jotka korjaavat ja keräävät vielä toimivaa kalustoa siirtääkseen sen Barentsburgiin. Norjalaiset taas hallinnoivat kaivostoimintaa seitsemällä hiilikaivoksella Longyearbyenin lähistössä. Kaivoksista on yleensä käytössä vain yksi. Lisäksi norjalaisilla on aktiivista kaivostoimintaa Sveagruvassa, jossa asustaa yli 200 työläistä, jotka operoivat kaivoksilla parin viikon työvuoroissa Longyearbyenistä käsin.

    Tutkimus- ja opetustoimintaa

    Vuodesta 1859 alkaen Huippuvuorilla on harjoitettu yhä kasvavaa tutkimustoimintaa. Kansainväliset tutkijajoukot ovat keränneet mitä erilaisempaa dataa tieteellisiä tutkimuksiaan varten. Entisestä pienestä kaivoskaupungista Ny-Ålesundista on tullut tärkeä napaseutujen tutkijoiden tukikohta. Paikka omaa monta “maailman pohjoisin” ennätystä, mm. maailman pohjoisin postitoimisto ja leirintäalue. Longyearbyenissä on yliopisto, jossa on opiskelijoita ympäri maailman ilmasto- ja ympäristöasioiden ja arktisten alueiden tutkimukseen liittyen. Longyearbyenin lähistölle valmistui hiljattain kansainvälinen revontulien tutkimusasema. Huippuvuorilla aloitti maaliskuussa 2008 toimintansa myös kansainvälinen siemenpankki.

    Matkailu Huippuvuorilla

    Matkailu on jatkuvasti kasvava toimeentulon lähde Huippuvuorilla, saarilla vierailee vuosittain noin 20000 matkailijaa. Asiaa edesauttaa päivittäinen lentoyhteys Longyearbyenistä Tromsoon ja Osloon. Suurin osa turismista on edelleen kalliita risteilyjä saariryhmän länsirannikolla, tai pienempi muotoisesti kaikenlaista ohjattuja päiväretkeä tai muutaman päivän kestävää aktiviteettia Longyearbyenin lähistössä, sekä talvisin koiravaljakko- ja kelkkaretkiä. Turistien omatoiminen liikkuminen maastossa vaeltaen on hyvin vähäistä, johtuen mm. ankarista ympäristönsuojelusäännöksistä ja lupakäytännöistä sekä ennen kaikkea alueen vaativista maasto-olosuhteista. Huippuvuorilla on myös kaikkialla alati jääkarhuvaara, ja Longyearbyenin keskustan ulkopuolella kukaan ei saisi liikkua ilman asetta.

    Alueen paikallishallinto

    Vuonna 1925 Norjan saatua saariryhmän kuningaskuntaansa, esitettiin alueelle itsenäistä lääniä. Suurkäräjät päätyi hallintojärjestelmään, jossa valtion nimittämä kuvenööri eli Sysselmannen on hallituksen edustaja ja ylin viranomainen alueella. 1971 muodostettiin Huippuvuorille paikallisneuvosto, joka toimi kuvernöörille neuvoa antavana elimenä. 1.1.2002 Longyearbyen sai itsenäisen paikallishallinnon, joka on pohjoismaista kunnallishallintoa suppeampi. Lukuisat yhdistykset kuuluvat myös paikallishallintoon ja niillä on tärkeä rooli sosiaalisen elämän ylläpitäjinä.

    ARKTINEN ILMASTO

    Huippuvuoret ovat yksi maapallon pohjoisimmista maa-alueista. Sijaintiinsa nähden Huippuvuorten ilmasto on kuitenkin melko leuto, sillä saariryhmän länsirannikolla vaikuttaa Golf-virran pohjoinen haara ja toisaalta matalapaineet imevät saarille lämmintä ilmaa etelästä. Saariryhmän pohjois- ja itärannikolla vaikuttaa taas kylmä South Cape-virta tehden itärannikosta paljon kylmemmän. Saariryhmälle tyypillistä onkin ilmaston huomattava vaihtelu ja tuulisuus.

    Vuoden keskilämpötilaksi Longyearbyenissä on mitattu -4°C, vaihdellen tammi-maaliskuun -16°C ja heinä-elokuun +4°C välillä. Koko saariston kylmin mitattu lämpötila on -49.2°C (maaliskuu 1917) ja lämpimin +21.3°C (heinäkuu 1979). Sumua esiintyy kesäisin runsaasti, mutta sademäärät ovat silti vähäisiä, vain noin 300mm vuodessa. Laajat alueet Huippuvuorista onkin luokiteltu arktiseksi aavikoksi.

    Valaistusolosuhteet ovat Huippuvuorilla erittain vaihtelevat. Longyerbyenin korkeudella keskiyön aurinko on nähtävissä 20.4.-23.8. ja totaalinen kaamos kestää 26.10.-15.2. Saariryhmän pohjoisosissa 81. leveyspiirillä molemmat jaksot ovat vielä 18 vuorokautta pidemmät.

    GEOLOGIA

    Monipuolisen geologisen historiansa ja kauniiden muodostumiensa ansiosta Huippuvuoria on sanottu geologien paratiisiksi. Saariryhmän maaperässä onkin kerrostumia kaikilta geologisilta kausilta. Vanhimmat pääsaaren koillisosista löydetyt mineraalit on ajoitettu 3.2 miljardin vuoden ikäisiksi. Saariryhmän pitkään veden alla kerrostuneisiin sedimentteihin on myös jäänyt paljon fossiileja, joista vanhimmat ovat yli 400 miljoonan vuoden ikaisiä primitiivisten kasvien ja kalojen jäänteitä. Nykyisen Barentsburgin läheltä on jopa löytynyt 260 miljoonaa vuotta sitten astelleen dinosauruksen jalanjäljet. Huippuvuoret ovatkin tuolloin vielä sijainneet Välimeren leveysasteilla, josta sitten ovat siirtyneet hiljalleen nykyiselle paikalleen.

    KASVILLISUUS

    Svalbardin maa-alueet ovat joko jäätikköjä tai tundraa, joka on 100-500 metrin syvyydeltä ikiroudassa ja sulaa kesäisin pinnaltaan vain muutaman desimetrin verran. Vuorilla ja alueen pohjoisimmissa osissa on tundraakin kylmempiä polaariaavikoita. Huippuvuorilla ei kasva ollenkaan puita, mikäli puiksi nyt sitten ei lasketa hyvin pieneltä alueelta löytyvää 20cm korkuista vaivaiskoivukasvustoa tai maanpinnan tasolla siellä täällä kasvavaa napapajua. Kasvillisuus on niukkaa ja matalaa tundrakasvillisuutta, joka muistuttaa Norjan vuoristojen ja Lapin ylimpien tuntureiden kasvistoa, mutta on lajimäärältään huomattavasti vähäisempi. Muutamia lajeja ole löydetty ollenkaan saariryhmän ulkopuolelta. Hallitseva kasviryhmä on sammaleet, joita saarilta on löydetty peräti 350 lajia. Kasveista voisi erikseen ehkä mainita maailman pohjoisimpana kukkivan kasvin sinirikon sekä saariryhmän erikoisuuden svalbardinunikon.

    ELÄIMISTÖ

    Huippuvuorten alkuperäiseen maanisäkäslajistoon kuuluu vain naali ja huippuvuortenporo. Molemmat ovat levinneet laajoille alueille ja ovat suhteellisen runsaslukuisia. Merieläimeksi luokitellun jääkarhun kanta on suojelun ansiosta kasvanut, samoin mursukanta on edelleen nousussa. Runsaslukuisista hylkeistä yleisin on norppa ja suurin taas partahylje. Kesäisin vesillä voi nähdä 11 eri valaslajin edustajia, yleisimpänä niistä maitovalas. Huippuvuorten järvissä ja joissa elää vain yksi kalalaji nieriä, joka sekin on harvinainen. Suolaisen veden kaloista yleisiä ovat mm. turska ja ruijanpallas.

    Saarilla on havaittu kaikkiaan 163 lintulajia, joista vajaat 30 pesii siellä säännöllisesti, ja ainoastaan kiiruna viettää siellä talvetkin. Varsinaisia petolintuja kuten haukkoja tai pöllöjä ei Huippuvuorilla esiinny. Petolintujen tehtäviä hoitavatkin isolokki, merikihu ja isokihu. Pulmunen on kooltaan pienin linnuista ja ainoa varpuslintujen edustaja saarilla. Merilinnut ovat runsaslukuisia ja eniten löytyy pikkuruokkeja, mutta myös kiislat ja lunnit ovat tavallisia.

    LÄHTEET

  • Huippuvuorten kuvernöörin internetsivut http://www.sysselmannen.no; artikkelisarja About Svalbard
  • Internetsivut http://www.expedition.fi/svalbard2005; Petri Vuorenmaan artikkeli Svalbard
  • The Govenor of Svalbard, Svalbard Reiseliv; Experience Svalbard on NatureĀ“s own terms, 4.edition 2006
  • Kuntalehti 6/2005; Gunilla Heickin artikkeli Huippuvuoret
  • Andreas Umbreit; Guide to Spitsbergen, 3.edition 2005