MONT BLANCIN RETKIKUNNAN 2008 PÄIVÄKIRJA ERÄÄN OSALLISTUJAN KUVAAMANA

Teksti Eero Oura, kuvat Eero, Aarni, Mika ja Teemu

SUNNUNTAI 28.7. LÄHTÖ

Retkikunta kokoontuu pitkämatkalaisille epäinhimilliseen aikaan kello 05:30 Helsinki-Vantaan ulkomaan terminaalin edessä. Tarvitsevat saavat Vaiskalta lainavälineitä. Vaiska ja hänen vaimonsa mukaan lukien meitä Mont Blancin valloittamista suunnittelevia on 20. Varajohtaja Reima Holopainen liittyy seurueeseen Chamonixissa. Valtaosa on toisilleen tuttuja edellisen kesän kurssilta, muutama vuotta aikaisemmalta. Minä olen vanhempaa vuosikertaa enkä tunne ketään. Edessä on mielenkiintoinen viikko.

Lennolla Mont Blancin massiivi näyttäytyy tunnelmaa kohottavasti muuten pilvien peitossa olevien Alppien keskeltä. ”On se komea, mutta myös korkea. Tuonneko meidän pitäisi tunkeutua?” Geneven lentokentältä siirrymme bussilla Chamonixiin ja Ile des Barratsin leirintäalueelle. Illalla jakaannumme köysistöihin ja alamme tutustua toisiimme.

Kuva: Mont Blanc massiivi Chamonixista katsottuna


Kuva: Varusteiden välppäämistä Ile des Barratsin leirintäalueella


TIISTAI 28.7 YLÄMÄKEEN

Länsi-Euroopan korkeimmalle vuorelle johtaa monta reittiä. Meidän alkuperäinen suunnitelmamme on ollut ”reilu” nousu laaksosta Mer de Glace–jäätikköä hitaasti ylös vuorten keskelle Vallée Blanchelle, josta ”3 vuoren reittiä” Mont Taculin ja Mauditin kautta Mont Blancille. Monelle on pieni pettymys, kun Vaiska kertoo muuttaneensa suunnitelmaa niin, että nousemmekin suoraan kylältä Midin hissillä ylös 3800 metriin, josta laskeudumme akklimatisoitumaan 3500 metriin. Päivä totuttelua hissin väliasemalla Plan de Aigueillella 2300 m:ssä. Turvallisuussyistä, Vaiska perustelee. ”Näin isolla joukolla tulee vaikeuksia parissa jäätikön jyrkässä tikasnousussa ja Seraques de Giantsilla.” Tämä on toiseksi yleisin reitti, jonka nopeimmat kipittävät yhden valoisan aikana. Opaskirja kuvaa sen ”tavattoman kauniiksi, kahden muun nelitonnisen ylittäväksi, mutta myös fyysisesti ja teknisesti paljon vaativammaksi kuin yleisin Goûter-reitti”. Sitä olin itse yrittämässä Laskuvarjojääkärikillan kurssilla vuonna 2001, mutta huono sää pakotti kääntymään pois. Neljäs mahdollisuus olisi nousta jyrkintä klassista reittiä suoraan kylältä Bossons-jäätikköä. Italiastakin pääsee, mutta me olemme nyt täällä ja nousemassa tämän suunnitelman mukaan.


Kuva: Aiguille du Midi


Kuva: Midin hissin ala-sema


Aiguille du Midi on suoraan Chamonixin kylän yläpuolella kohoava terävä piikki, jolle hissi nostaa suoraan 2800 ylemmäs. Huiman korkea ja suosittu kertanosto. Nouseminen suoraan 3500 metriin toisi takuuvarmasti puolelle reilut vuoristotaudin oireet, siis aloitamme akklimatisoitumisen leiriytymällä vuorokaudeksi hissin väliasemalle 2300 metriin. Paikka on vähän tylsä, mutta niin moni kokee pientä heikkoutta ja päänsärkyä, että jokainen ymmärtää hitaan nousemisen välttämättömyyden. Illalla katselemme ja kauhistelemme suoraan yläpuolellamme tornilta lähtevällä harjanteella kulkevia silhuetteja. Ainoa jäätikölle johtava reitti on kuulemma aika ilmava. Kiertoilmaus tarkoittaa suomeksi molemmilta puolen tosi jyrkkää kapeaa harjannetta. Korkealla yläpuolellamme tasaisin välein kulkevia toisiinsa köytettyjen muurahaisten ketjuja kulkee koko illan. On aika tutustua telttakaveriini Aarniin, joka ei kuitenkaan ole samassa köysistössä, vaan hänet määrätään kolmannen köysistön johtajaksi.


Kuva: Pystytimme aklimatisoitumista varten ensimmäisen leirin Plan du Aiguillelle


Kuva: Leiristä käsin oli mukava katsella Midin ilmavalla harjanteella liikkuvia muurahaisen kokoisia ihmisiä


TIISTAI 29.7 OHUEMPAAN ILMAAN

Aamulla hissi nostaa meidät 1500 metriä ylemmäs Aiguille de Midin huipulle. Terasseilta ja kahviloista on huimat näkymät, ilma on selvästi ohutta. Mutta meillä ei ole tarkoitus jäädä tänne ihastelemaan nähtävyyksiä, vaan totinen tarkoitus tunkeutua tästä Mont Blancin vuorimassiivin sydämeen ja sen korkeimmalle huipulle. Ilmavaksi kuvattu jäätikölle johtava harjanne on totta tosiaan avoin paikka. Sille johtavalla terassilla kasaamme kamppeet ja ryhmitymme köysistöiksi. Siitä alkaa neljän jalkaterän levyinen lumiharjanne, jossa oikealla puolella on 250 metriä korkea pystysuora kallio ja vasemmalla melkein suora pudotus 1500 metriä alas edelliselle yöpymispaikallemme. Koko komeus vielä laskeutuu aika reippaasti alaspäin.


Kuva: Reiman köysistö lähdössä portista suureen maailmaan


Kuva: Myös vastaantulijoiden piti mahtua kapealle harjanteelle


Lumi on iltapäivällä sohjoontunut ja hieman luistaa jalan alla eikä harjalla kaikin ajoin ole kuin kapea reunus ottaa hakulla tukea. Reippaasti tai ilman tukea tässä ei kävellä vaan kauhusta jäykkänä lonkat ja polvet koukussa ja kieli keskellä suuta. Parempi olisi katsoa vain varpaisiinsa, mutta alamäki on niin reilu, että tahtomattaankin tulee katseltua kauemmaksi. Vai että ”ilmavaa”. Kaikesta huolimatta onnistumme jopa päästämään muutaman vastaantulijan ohitsemme. Jyrkin ja kapein harjanne on onneksi vain noin 300 metriä pitkä ja tuo 50 metriä alemmas. Sitten levenee hieman. Lihakset tulevat muistamaan tämän varomisen ja jännittämisen pitkään. Laskeudumme vain 50 minuuttia, 200 metriä alaspäin ja vaakasuunnassa vain reilun kilometrin.


Kuva: Köysistömme alkaa taivaltaa alaspäin


Kuva: Harjanne on pitkä, kapea ja jyrkkä


Kuva: Kulku on ilmavaa


Leiriydymme pystysuoran kallion päällä nököttävän Cosmiques-tuvan alapuolelle loivaan rinteeseen. Kaivamme teltat lumeen ja rakennamme reilut lumivallit ympärille – tulemme majailemaan tässä ainakin kaksi yötä ja tänä aikana voi tulla vaikka minkälaisia tuulia. Maisema ympärillämme on mahtava. Olen alhaalla telttakaverini kanssa tutkaillut pitkään karttaa ja tuumannut, että ”luultavasti maisemaa ei voi kunnolla hahmottaa ennen kuin olemme itse paikalla”. Ei voikaan. Olemme melkein tasaisella, joka puolella on rosoreunaisia harjanteita ja korkeita piikkejä. Vallée Blanche on laaja. Itään ajateltuun tulosuuntaamme näyttää putoavan syvä laakso, jonka takana ovat Italian rajavuoret. Takanamme Midin piikki ja etelässä jatkoreittimme 600 metriä korkea Mont Blanc du Taculin seinä. Upea paikka, hieno tunne olla täällä. Vuoristo-oireet alkavat muutamassa tunnissa. Iltaan mennessä yli puolet kokee heikotusoireita, päänsärkyä, ruokahaluttomuutta ym. Muutama oksentaa: viittä vaille huolestuttava oire. Olemme varautuneet siirtymään vielä alemmas jos joku oireilee kovasti tai päänsärky ei asetu yön aikana. Oireet eivät kysy ikää tai kuntoa, minulla joukon vanhimpana ei ole mitään tuntemuksia. Koko illan puheet koskevat vain yhtä: ”mikä on kunto, alkaako helpottaa?” Vuoristoilma nukuttaa hyvin.


Kuva: Tiivis telttakylä nousee rinteesen


KESKIVIIKKO 30.7. AKKLIMATISOITUMISPÄIVÄ

Täällä on ruuhka! Aamulla noustessamme on ihmisiä liikkeellä joka puolella. Heitä tulee ja menee Midillä, heitä nousee ja tulee alas Taculin seinää, laskeutuu Glacier du Geantille, joka puolella kulkee ihmisiä – useimmat köysistöinä, moni myös yksin. Me emme tänään liiku minnekään, korkeintaan retkeilemme lähiympäristössä. Muutama meistä potee edelleen kohtuullista päänsärkyä, mutta kenelläkään se ei ole illasta pahentunut. Ei siis tarvitse laskeutua alemmas. Ensimmäinen retkikohde on Cosmiques-tupa. 145 hengen iso uusi maja kököttää kalliolla suoraan sata metriä yläpuolellamme. Se on tyhjentynyt kello yhdeksään mennessä. Me nautimme kahvit ja seurustelemme.


Kuva: Leirimme ja Cosmiques-maja


Iltapäivällä porukoita lähtee useampaan suuntaan 1-2 tunnin retkille ajatuksena totuttelu ohueen ilmaan. Raju iltapäiväukkonen kastelee kaikki, se nousee päälle äkillisesti ja rajusti, alussa sataa isoja rakeita. Edessä oleva nousu Taculin harjanteelle 4120 metrin korkeuteen näyttää aikamoiselta. Se on korkea ja jyrkkä. Selvä polku kiemurtelee siksakkia ylös. Alas asti näkyy pari railoa ja vasemmassa reunassa pieni lumivyöry. Ylhäällä odottelee paljon lunta sopivia oloja vyöryäkseen alas. Vaiska kertoo nähneensä vuosien mittaan siinä useita vyöryjä – paikka on ihan oikeasti vaarallinen ja nousun ja myös laskeutumisen ajoituksen on oltava tarkka: varhain aamulla ennen lumen pehmenemistä. Illalla joudumme surun valtaan, kun saamme sääennusteen: ylihuomiseksi luvataan reilua myrskyä. Huomenna emme ehtisi Vuorelle ja takaisin, seuraava suunniteltu leiripaikka on Taculin takana yli neljän kilometrin korkeudessa, sinnekään ei myrskyn ajaksi kannata siirtyä. Siis jäämme tänne ylimääräiseksi päiväksi!


Kuva: Vallee Blanche on laaja ”tasanko” vuorten keskellä


TORSTAI 31.7. ODOTTAMISTA JA PITKÄSTYMISTÄ

Sää on kaunis. Luonnollinen tarve herättää minut aamuyöllä ja pimeässä näky on hieno: kirkkaan tähtitaivaan alla Taculin seinää nousee katkeamaton kiiltomatojen rivi. Kiipeilijät ovat lähtenee puolen yön ja kello kahden välillä majalta, kulkevat valtaosan nousua pimeässä ja ovat Blancilla auringonnnousun aikaan. Kun reppu on kevyt, sieltä ehtii vielä valoisalla takaisin. Väsyneenä, mutta luultavasti onnellisena. Meillä on toiset suunnitelmat ja joudumme odottelemaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli kolme nousuyrityspäivää, mitä moni hieman ihmetteli. Lähestymisen lyhennyttyä niitä on nyt neljä. Pitäisi riittää, mutta opetus vuoristosään vaikeudesta on konkreettinen. Itse olen yrittänyt kerran: vuonna 2001 käännyin ennustetun ukkosmyrskyn edellä Tete Roussen majalta alas, Vaiskan vaimo Arja on yrittänyt neljästi – joka kerran sää on estänyt pääsyn huipulle. Cosmiquesin ruokasali tulee meille tutuksi ja me henkilökunnalle. Kun ei muuta tekemistä ole, useampi käy siellä pari kertaa päivässä ja viipyy seurustelemassa useamman tunnin. Muita ei tuvalla keskipäivällä ole.


Kuva: Leirimme katsottuna Cosmiques-majalta

Tuvan ylämäen lisäksi pikkuporukat tekevät lyhyitä reissuja kuka minnekin: akklimatisoituminen vaatii paitsi korkealla olemista, myös liikkumista. Yksi kolmen hengen porukka käy kalliokiipeilemässä ja viipyy matkalla Midin huipulle kahdeksan tuntia. Huolestumme hieman: reitti näyttää alhaalta aika haastavalta emmekä tunne toistemme taitoja. Illan suussa retkeläiset palaavat, reissu on ollut hieno, joskin paikoin aika ilmava. Päivän ainoa muu askare on kaivaa teltat syvemmälle ja rakentaa korkeammat muurit. Vertailu ja vitsailu jatkosodan aikaisiin korsunrakentamisiin taitaa olla aika osuva.


Kuva: Teltat kaivetaan kunnolla lumeen


Kuva: Ympärille rakennetaan kunnolliset muurit tuulensuojaksi.


PERJANTAI 1.8. "TULE JO MYRSKY"

Sairaslista on jo lyhyt. Pari särkevää päätä ja yhdet alamäessä pahasti kipeytyneet reidet. Yöllä kiiltomato kulkee taas, mutta jo varhain aamulla kiipeilijöiden virta kulkee takaisin päin. Meidän korkeudellamme ei ole mitään myrskyn merkkejä, mutta ylhäällä kuulemma tuulee niin, ettei sinne ole menemistä. Hankalaa tämä tuntemattoman säätyypin tulkitseminen. Notkumme tuvalla, parantelemme asumuksia ja toimitamme tyhjää. Kukaan ei viitsi retkeillä, kukaan ei viitsisi maatakaan, mutta kun muutakaan ei voi. Melkein kaikki valittavat pitkästymistä – miksi? Tämä on mahdottoman komea paikka, tätä maisemaa voi katsella pitkään. Toki meillä on Päämäärä, mutta onko kaikkien elämysten oltava instant: nopeasti tässä ja nyt, sitten kohti seuraavaa?


Kuva: Lumeen kaivettu leirimme


Kuva: Päiväretkellä.

Aikuinen mies oppii kyllä nukkumaan 12 tunnin yöunet ja vielä reilut päivänokoset välillä, kun on pakko harjoitella. Mukana oleva dekkari on luettu, reittiopas moneen kertaan. Onneksi on pikkuradio. Telttakunnat pysyttelevät paljolti omissa oloissa, välillä kokoontuu pikkuporukoita, joiden puheenaiheet ovat aina samat: ”milloinkahan sää muuttuu ja millainenhan mäki on?” Tuuli alkaa vasta klo 18, mutta onkin sitten melkoinen. Rymistelee syvälle kaivettuja telttoja puolen yötä, rakeita ja lunta sataa 20cm. Tyyntyy aamuksi – ihanaa! Illalla tulee hieno sääennuste: sää selkiytyy seuraavia päiviä kohti. Pääsemme siis matkaan. ”Lähtö aamulla klo 5.”


Kuva: Pelkkä oleilu kyllästyttää.


LAUANTAI 2.8 VUORIA KOHTI

Herätys pimeällä klo 0 3:30. Pikkupakkanen ja tähtitaivas. Vuoren rinteellä kiiltomato taivaltaa ikuista kulkuaan. Tahdomme sekaan! Aamutoimet sujuvat ripeästi pimeydestä huolimatta, rinkat niskaan ja köysistöiksi. Yksi jää leiriin – jalat eivät ole toipuneet. Pienet LED-otsalamput riittävät, kun polku on aamuyön kulkijoiden jäljiltä erittäin selkeä eikä edessä kulkijan ohitse tarvitse edes yrittää nähdä. Rinteen muoto on tuttu monien tähyilyiden jälkeen.


Kuva: Puramme leirin ja starttaamme pimeällä.


Kuva: Valmiina lähtöön.

Silti jyrkkenevä mäki ja kiemurteleva polku on pimeässä aika jännä kokemus. Tuoretta lunta on 20 cm, totta tosiaan tämä rinne on mukava selvittää yöpakkasella. Kerran joudumme jäisessä kohdassa lyömään hakkujen kärjet lumeen, pari railoa ylitämme tukevia siltoja pitkin. Auringon noustessa kello 06:10 olemme aivan upeassa kohdassa ylimmän lipan alla pienellä tasanteella. Lohjennut lumiseinä hohtaa kirkkaana, jääpuikot säkenöivät ja railo ammottaa mustaa tyhjyyttä. Tässä Vaiska suo pienen hengähdys- ja juomatauon, muuten turvallisuus on pakottanut meidät etenemään yhtä soittoa.


Kuva: Taculin rinteen alun nousemme pimeässä.


Kuva: Nousu on välillä jyrkkää.


Kuva: Railot ovat lumisiltojen peittämät.


Kuva: Lähtöpaikkamme Midin torni jää pian allemme.

Häkellyttävän nopeasti olemme Midin huipun tasalla ja pian yli. Korkeuden arviointi ei ole helppoa eikä kukaan ole muistanut nollata korkeusmittaria lähtiessä. Juuri, kun toteamme olevamme ”vähintään 500 metriä lähtökohdan yläpuolella”, olemmekin huipulla. Loiva harjanne, joka lähtee laskeutumaan sata metriä Mauditin solaan, sen takana Mauditin 310 metriä korkea, jyrkkä seinä. Lyhyt lasku ja HUPS olemme 2 ½ tunnin jälkeen ennen kello kahdeksaa jälleen pystyttämässä telttaleiriä. Nyt kaivaudumme syvälle: tämä on selvästi tuulinen paikka ja edellinen myrsky on opettanut varomaan. 2 ½ tunnin kävelyn jälkeen kaivamme ja kasaamme lunta kolme tuntia – painon säästämiseksi lapioita ei kymmenellä telttakunnalla ole kuin kolme kappaletta .


Kuva: Pystytämme leirin noin klo 08:00 aamulla col du Mauditin pienelle tasangolle.


Kuva: Teltat on suojattava huolellisesti myrskyn varalta.

Kaikille ei kaivaminen 500 metriä ylempänä 4060 metrissä ole ollenkaan helppoa – ilma on selvästi ohutta ja heiluminen lyhytvartisen lapion kanssa on raskasta. Ryhmätöinä kuitenkin nousee tiivis kylä. Muurit nousevat niin korkeiksi, että telttojen katot jäävät lähes näkymättömiin. Moni kokee tarpeelliseksi vetäytyä telttaan tasaamaan hengitystä ja lepyttämään uudelleen alkanutta päänsärkyä. Mitäpä muuta täällä tekisikään? Tasainen ala on aika pieni ja railojen vuoksi polun ulkopuolella liikkuminen ei ole turvallista. Mauditin seinän jyrkkyyttä ja varsinkin sen viimeisen 40 metrin selvittämistä voi tietenkin suunnitella. Päivä kuluu makoillessa ja keitellessä. Ennen puolta päivää kulkijoiden virta seinällä kääntyy ja onnelliset, mutta selvästi väsyneet vuoren valloittajat alkavat valua takaisin.


SUNNUNTAI 3.8. HUIPULLE

Startti klo 02:00!
Tavoite on päästä jonon keulaan ennen Cosmiquesilta puolelta öin lähteneitä ja päästä huipulle auringon nousun aikaan. Leiriin jää yksi huonovointinen. On säkkipimeää, uusikuu, mutta kirkas tähtitaivas. Kolme kiiltomatoa lähtee täsmälleen sovittuna aikana kohti seinää, joka osoittautuu heti jyrkemmäksi kuin alhaalta näytti, Polku on hyvä ja Vaiska kärjessä pitää sopivan rauhallista, mutta tappavan tasaista tahtia.


Kuva: Kuljemme Blancin juurelle asti säkkipimeässä.

Alas ei näy, mutta kohta perässämme lähestyvä kiiltomato osoittaa edistymisemme. Täällä on selvästi jyrkkää, mutta varsinainen jännitys kohdistuu viimeisiin 40 metriin, joista olemme tulijoilta saaneet tiedon, että siellä on kaksi kiinteää köyttä kulkua helpottamassa. Onneksi jyrkän juurella on vielä pimeää: kokematonta ja osaamatonta jännittää kovasti, muttei sentään ihan pelota. Vuorollani klippaan itseni kiinteään köyteen kiinni ja alan nousta hakun ja turvaköyden varassa reilun 60 asteen rinnettä kontaten ylös. Tätä en ole harjoitellut enkä totta vieköön toivonut, mutta kun olen köyteen ja toisiin sidottu ja huipulle matkalla, on vain mentävä, Raudat pitävät jäässä hyvin, hakulle löytyvät hyvät sijat. Kun edellä kulkeva hidastelee ja joudun odottamaan, hetken pohkeet ilmoittavat rasituksesta. Tässä on varmasti päivällä ruuhka ja jono.

Puolenvälin yläpuolella on muutama kivi ja pari köysien vaihtoa. Hankala paikka, mutta tieto puolivälin ohittamisesta helpottaa. Niin helpottaa nousun jyrkkyyskin. Hieman loivempi loppunousu menee heittämällä. Huh, olen huipulla! Mutta tämän päivän aikana tästä täytyy vielä tulla poiskin!


Kuva: Mauditin viimeinen nousu on taitamattomalle paha.

Harjan jälkeen laskeudumme 400 metriä ilmeisen jyrkkää viistorinnettä. Hyvä, että on pimeä, tämä tuntuu aika ilmavalta. Seuraavaa nousua en opaskirjasta edes ole noteerannut, mutta Mur de la Coten 180 metriä noustaan aika jyrkkään. Minun taidoillani tämä tarkoittaa melkein nelivetoa. Hengästyttää, mutta tietoisuus lähestyvästä huipusta antaa voimaa.


Kuva: Mur de la Cote on viimeinen jyrkkä ennen loppunousua.

Sitten loppukoitos: idän taivaanranta on rusottanut komeana tunnin ennen kuin aurinko nousee kello 06:10. Olemme sillä hetkellä vasta selvittäneet Petits Mulets – nousun ja vasta aloittamassa varsinaisen Mont Blancin loppunousua. Emme aivan onnistuneet ajoituksessa ja viimeisessä nousussa. Vaiskalla on hapensaantivaikeuksia ja vauhti hiipuu. Meitä ohitetaan oikealta ja vasemmalta, köysistöjä ja yksittäisiä kulkijoita. Ennen kaikkea jonon keulilta oppaita, jotka vetävät asiakkaitaan lyhyessä köydessä. Todella vetävät, nousevat jyrkkään ja tiuskivat. Positiivisesta kannustuksesta ei ole tietoakaan. Pois tullessa asiakkaat raahustavat kumarassa ja umpiväsyneenä laukattuaan lyhyessä köydessä aivan liian kovaa 12 tuntia. Ikävä näky, kun heitä Midin alla tarkkailimme. Mutta meistä on väsymys kaukana: huippu näkyy!


Kuva: Mont Blancin loppunousu on loivaa, mutta täällä tuulee!

Loppunousu on yllättävän lyhyt ja helppo. Ykskaks vain ylämäki loppuu ja olemme ruuhkassa pitkällä pari metriä leveällä harjalla eikä yläpuolellamme ole enää mitään! Melkoinen hetki, melkoinen tunne – riipii melkein selkäpiitä! Arja, jolla vasta neljäs yritys onnistui, tunnustaa myöhemmin liikuttuneensa kyyneliin asti. Itselläni tämä on toinen yritys, muut kipittivät ensi yrittämällä suoraan ylös. Vaiskallekin tämä oli vasta kolmas pääsy tälle huipulle, pari viime vuotta ovat olleet vaikeita. Onnittelemme toisiamme, Vaiska kättelee kaikkia ja jokainen kiittää tehokasta vetäjää. 90% onnistuminen on osoitus hyvästä johtamisesta, toki myös sääonnesta. Valokuvia yksin ja ryhmissä, Suomen lippukin nähdään.


Kuva: Melkein yllättäen huomaamme olevamme huipulla


Kuva: Vaiskan kolmas kerta täällä, Arja pääsi huipulle vasta neljännellä yrityksellä


Kuva: Ensimmäinen suomalainen täällä? Ehkä tänä aamuna!

Meille käy niin kuin vuorilla usein käy: täällä on liian kylmä viipymiseen, pohjoistuuli puhaltaa kovaa ja tuo mukanaan pistelevää jäätä. Huippu on saavutettu, voitontunne koettu ja valokuvat otettu. Lähdetään pois täältä! Laskeutuminen on helppo, lumi on pehmentynyt sopivasti joten polun mutkia voi vaikka oikoa. Mur de la Coten rinteelle on syntynyt kulkua helpottavat askelmat. Mauditin solaan johtava rinne on juuri niin viisto kuin pimeässä olin aistinutkin, pudotusta tuntuu riittävä kylään asti. Siellä on jyrkän partaalla tasapainoilemassa nuori mies ilman hakkua ja köyttä: lumilautailija heittäytymässä rinteeseen, joka minua pelottaa turvavälineiden kanssakin! Sinne se vaan menee.


Kuva: Pimeälle emme nähneet, että täällä oli näin komeaa


Kuva: Tuosta olemme tulleet ja tuosta pitäisi mennä taas


Kuva: Mauditin rinne alhaalta katsottuna

Köysilaskeutuminen on sittenkin helppo. Ei oikeaoppisesti, vaan pelkkään kiinteään köyteen tarrautuen, pääsen nopeasti alas huokaisemaan helpotuksesta. Rinteen rauhoittuessa ja polun alkaessa Vaiska ei rauhoita oloa toteamalla, että ”self arrest kannattaa mentaaliharjoitella. Tässä voi vaikka lipsahtaa.” Ei lipsahda kuin yhdet telttakepit, jotka käsittämättömän onnekkaasti parkkeeraavat pitkän liu’un jälkeen erittäin jyrkän rinteen ainoalle tasanteelle. Yhdessä tunnin tupsauksessa olemme alhaalla leirissä. Alamäkitekniikkakin on parantunut niin, että kanta-askel ei enää kipeytyä reisiä alun tapaan. Leirissä voiton tunne huumaa: olemme tehneet sen, mitä tänne olimme tulleet tekemään: Mont Blanc on valloitettu. Reilu työpäivä: 8 tuntia 20 minuuttia ja se on siinä! Läntisen Euroopan korkein vuori on valloitettu. Viis siitä, että täällä oli tänäänkin muutama sata muutakin. Meille tämä on kuin Eka Kerta. Juhlajuomaksi teet ja miehet levolle. Päivä kuluu lepäillessä, pienessä puuhassa ja tapahtuneen kertaamisessa.


Kuva: Urhoollinen köysistömme perillä leirissä


Kuva: Kakkosköysistö


MAANANTAI 4.8 PAKSUUN ILMAAN

Lähtö klo 07:00!
Miksi näin, kun matka on mitätön? No tietenkin siksi, että tuloruuhka ehtii tasaantua ja silti olemme rinteessä pakkasen aikaan ennen vyöryjä. Yöllä on tuullut aika lailla ja telttojen muurit ovat heikentyneet. Pakkasesta ja tuulesta syntyy pukeutumisongelma: ylämäessä on kylmää, alamäessä tuulensuojassa ja auringon puolella lämmintä. Päätän kylmän torjumisen tärkeämmäksi ja puen Ullfrotte-kalsarit. Ylämäki on lyhyt ja loiva, alamäki 580 metriä ja jyrkkä. Jyrkkyyteen on matkalla tottunut niin, että edes mäen kolme railoa eivät hätkäytä.


Kuva: Arja Midin yläpuolella


Kuva: Takaisin tullessa nämä tallatut polut tuntuvat tasamaalta

Entisellä leiripaikalla meille huutelee suomalaisporukka. ”Suomalaiset tunnistaa raskaista repuista, kukaan muu ei sellaisia kanniskele!” Viimeinen ilmava harjanne jännittää hieman. Yltääkö jyrkkyyteen tottuminen siihenkin? Ei yllä. Se on pirullisen avara ja ilmava edelleen. Ylämäkikin on jyrkempi kuin muistin. Miten ihmeessä olen uskaltanut alkajaisiksi tulla tästä alas? Ylös noustessa on helpompi tuijottaa vain varpaisiinsa ja antaa katseen olla harhailematta turhan avariin maisemiin. Hengähdystauoilla voi hakkuun nojata kaksinkerroin. Näin lähtötasanteen portti tulee vastaan melkein yllättäen. Huh, olemme tehneet sen: paitsi valloittaneet Mont Blancin huipun, päässeet vielä sieltä pois ja rakennetulle alustallekin! Nuoremmat eivät myönnä, mutta helpotuksen huokausten syvyydestä kuulen jännityksen laukeamisen heilläkin.


Kuva: Loppuharjanteen ilmavuuteen ei ole tottunut


Kuva: Viimein tasaisella rakennetulla alustalla

Hissi alas ja leirintäalueelle. Suihkuun ja syömään. Ilma on paksua ja lämmintä. Olemme perillä. On aika ryhtyä suunnittelemaan seuraavia. Ainakin vällittömässä onnistumisen jälkeisessä euforiassa tuntuu siltä, että Aconcagua odottaa aika montaa meistä…


Kuva: Ilma alhaalla on niin paksua, että sen voi melkein nähdä.