Kuva: Akka-tunturia on usein pidetty Ruotsin kauneimmpana tunturina. Hiihdämme sen sivuitse
1. päivä
Aurinko helottaa Ritsemin parkkipaikalla, uusi höttölumi sulaa ja kamoja välpätessä tulee hiki. Nostelemme ahkiot peräkärrystä ja sukset boksista, tekee mieli hiihtää. "Kärki liikkuu", huutaa Vaiska perinteitä kunnioittaen, ja alkaa vetää letkaa. Jo valmistautumisleirillä jono lyheni kahdella ja matkalla sairastapauksen takia yhdellä. Jäljellä on viisi hiihtäjää eli kaksi telttakuntaa: ensimmäisessä Vaiska, Petri ja Tatu, toisessa minä ja Leena. Ensimmäinen legi menee hikoillessa, toisella alkaa viileä tuuli, kolmannella tuiskulumi juoksee vikkelästi suksenkärkien yli. Tauolla on pakko kääntää selkä tuuleen ja hiihtäessä ymmärtää, miksi goretex on keksitty. Kukaan meistä kokemattomista ei kommentoi tuulen kovuutta ääneen, mutta hiljaa mielessä tulee miettineeksi, mitenkähän teltan saa pystyyn, jos keli tästä vielä äityy. Onkohan tämä ihan normaali tuuli täälläpäin? Viimeisellä tauolla Tatu kaivelee ahkiosta eväitä, ja vihainen puuska tempaa makuualustan matkaan. Vaiska saattelee sitä muutaman askelen, mutta toivottaa sitten tervemenoa. Ylimääräinen se olikin. Tauon jälkeen minun käteni eivät lämpene. On pakko vaihtaa jäiset hiihtohanskat kunnon rukkasiin. Viimeisellä legillä pääsemme Akkajärven pohjukkaan tuulensuojaan, ja telttapaikan etsintä sujuu tyvenessä. Hanki kantaa tunturikoivikon reunassa juuri ja juuri. Iltatoimissa on ihmeteltävää. Ensinnäkin se, missä kaikki kamat ovat. Ja toiseksi se, kuinka mukavaa on, kun keitin tohisee, paita kuivuu ja ruoka valmistuu. Iltakusella näkyy valoja Ritsemin suunnasta, mutta enemmän katselen taivaalle. Tähdet tuikkivat, yöksi kirkastuu.
Kuva: Akka-tunturia on usein pidetty Ruotsin kauneimmpana tunturina. Hiihdämme sen sivuitse
2. päivä
Valoisa aamu, mukava pakkanen. Leirin purkaminen käy nopeasti, tuli varattua siihen liikaa aikaa, ja joudun Leenan kanssa värjöttelemään hetkisen lähtöläskyä odottaen. Minulle osuu ensimmäinen legi, siinä nopeasti lämpenee, maasto on kumpareista koivikkoa. Vuojatädnon sillalla hinaamme ahkioita paljailla laudoilla ja katselemme kylmää, leveää virtaa. Kai siitäkin olisi yli päässyt lauttoja pitkin, mutta parempi näin.
Kuva: Silta helpottaa joen ylitystä.
"Kohta meillä on edessä pikku ähellys", lupaa Vaiska ja tarkoittaa nousua jokitörmälle: jyrkkä rinne, upottava lumi, painavat ahkiot ja tunturisukset. Vaiska kapuaa edellä kevyesti ja varmasti kuin orava ränniä. Leena menee perässä harkitsevaiseen tyyliinsä. Me nuoret salskeat miehet yritämme väkisin ja kohta ryvemme nivusia myöten hangessa, emme pääse eteen emmekä taakse, pulssi lyö kahtasataa. Vaiska heittää köyden ja hinaa ahkiot ylös. Leena hymyilee. Nousu Akkatunturin ja Sjnjuvtjudisin väliin sujuu helpommin. Ennen avotunturia pidetään lounastauko. On pikkupakkanen ja tyyntä, emme pystytä telttoja. Minä ja Leena teemme lounaan termoksista, Vaiskan porukka sulattelee vettä keitinlaatikolla. Ruoan jälkeen legit ylämäkeen sujuvat nousukarvoilla tasaisesti, ja maisemat alkavat hahmottua. Täällähän kelpaa olla. Ennen iltaa pääsemme jopa laskemaan parin kilometrin myötäleen. Vaiska löytää leiripaikan Nijakskajdden rinteestä, jonka tuuli on pyyhkinyt liki lumettomaksi. Pari telttakiilaa saa hakata maahan. Iltatoimet alkavat sujua. Yhdellä keittimellä teltta pysyy mukavan lämpimänä, kahdella tulee jo kuuma. Lumen sulattaminen vie joka tapauksessa koko illan.
3. päivä
Aamulla on tuhnuinen keli. Vaiska kiertelee leirissä kuvaamassa lumeen ja huurteeseen peittynyttä, hieman surullisen näköistä leiriä. Leenan kanssa piristämme tunnelmaa aamujumpalla. Kumartelemme kovilla olleita takareisiä löysemmiksi ja pyörittelemme käsiä. Tatu on ollut vähän kovilla, ja ennen lähtöä Vaiska tasaa kuormaa omaan ahkioonsa. Kun on hyvä ryhmähenki, auttaminen tuntuu mukavalta. Ensimmäisen legin aikana sää kirkastuu, alkaa olla valokuvauskeli. Pilvenriekaleiden seasta paljastuu Nijakin komea töppyrä. Nimeämme sen Möröksi, niin paljon se muistuttaa Muumi-kirjojen hyytävää hirviötä. Hiihdämme Sarekin sydämessä, pitkin Ruohtesvaggia, ja matkanteko on silkkaa riemua. Lounastauolla on niin lämmintä, ettemme Leenan kanssa pystytä telttaa vaan katselemme maisemia ahkion päällä köllötellen. Meillä on kahteen pekkaan vain yksi untuvatakki, mutta toistaiseksi olemme pärjänneet miten kuten. Reiterin, suklaan ja teen jälkeen viriää pieni tuuli, ja telttakuntamme alkaa kaivata toista takkia. Se olisi tärkeä varuste. Ruohtesvaggin satulassa muut ottavat suksista nousukarvat pois, sillä tästä eteenpäin on myötämaata lähes koko loppumatka. Minä sinnittelen vielä karvoilla. Muilla on pitopohjat ja minulla voideltavat, enkä halua ryhtyä voitelusouviin. Kahdeksan legin jälkeen yöpaikka löytyy läheltä Mikkastugania, purouomasta. Myöhään illalla, kun sammutamme keittimen, kuuluu etäistä, hiljaista solinaa. Täällä, keskellä talven valtaa, on siis sittenkin sulaa vettä, hangen alla mutta kuitenkin.
Kuva: Mörkö katselee meitä kylmillä silmillään
4. päivä
"Siinä rinteessä kaatuu ahkioita", ennustaa Vaiska aamun taipaleesta, mutta jostain syystä minun ahkioni on ainoa, joka vikuroi. Sataa lunta, tuulee ja Guohpervagge on muutenkin synkkä, joten ahkion kanssa äheltäminen ei suoranaisesti riemastuta. Juuri ennen lounasta tulee Leenan vetovuoro. Sorja tyttö vetää loivaan alamäkeen sellaista haipakkaa, että en voi kuin virnistellä minkä puuskutukselta joudan. Leena saa vauhtiennätyksestään legendaarisen maineen, ja jälkeenpäin Vaiskan telttakunta leukailee, että koko lounastauko meni moisesta kurituksesta toipuessa. Lopun päivää jutaamme Guohpervaggea rauhallisemmin, yhdessä legissä eli 50 minuutissa päästään kolmisen kilometriä, joskus alamäkeen neljä. Maisemat alkavat tasoittua. Leiri pystytetään pienelle kumpareelle Låvdakjavrasjin lähettyville, hyvälle näköalapaikalle. Ilma kirkastuu, pakkanen kiristyy ja Sarek tarjoilee meille komean auringonlaskun: taivas on kuin uskontokirjan kansi.
Kuva: Teltassa on miellyttävä yöpyä puuttomalla tunturialueellakin.
5. päivä
Aamulla pakkasta on parisenkymmentä, taivas täysin kirkas ja tunnelma korkealla. Olen tyytyväinen, sillä sitkeä nousukarvoilla sitkuttaminen palkitaan: aamun ensimmäinen legi on kumpareinen, ja autan Leenaa uran tamppaamisessa. Ei sillä että avotunturissa syvälle uppoaisi, tuuli kovettaa uuden lumen nopeasti. Omalla vetovuorollani noustaan Låvdakvarddolle ja laskeudutaan hetkeksi paikallisten kelkkauralle. Täydellisessä kelissä ja keventyneillä ahkioilla matka etenee nopeasti Sjpietjavjåhkån jäälle. Joen reunamilla on huikean paksuja, näyttäviä kinoksia, sanalla sanoen kyseessä on lumiluolantekijöiden puuhamaa. Pystytämme teltat kapeaan kanjoniin, syömme lounaan ja sitten käymme Vaiskan ohjeiden mukaan kaivamaan omaa lumiluolaa. Viidelle hengelle ei tarvita kuin yksi luola - käytävä, sen toiselle puolelle Karen ja Leenan parisänky, vastapäätä äijäkolmikon siskonpeti. Helpommin sanottu kuin tehty. "Enpä ole ennen näin tiivistä nähnyt", arvioi Vaiska. Lumi on tiivistynyt betoniksi ja sitä saa hakata tosissaan, että pienikin kimpale irtoaa. Lumisaha ei auta, purnaaminen ei auta, ei auta edes se, että vieressä on Vaiskan edellisen porukan hieman painuneet luolat, jotka saisi vähällä vaivalla kuntoon. Ei, oma on tehtävä. Ensimmäistä kertaa reissun aikana arktisen vaelluksen opiskelu tuntuu hieman työläältä. Petrin lapio taipuu taistelun tiimellyksessä kuokan muotoon, ja kuokka onkin paras työkalu lumibetonia vastaan. Neljän tunnin vuorotyön jälkeen luola kuitenkin valmistuu. Sitä ihastellessa kuoriasuni ja hanskani kilahtavat umpijäähän, hikisenä ei huomannut, kuinka märkää puuhaa lumiluolan kaivaminen on. Onneksi pääsee telttaan lämmittelemään. Yö lumiluolassa sujuu rauhallisesti. On hiljaista ja lämmintä, tuikku valaisee.
Kuva: Tupa syntyi lumikinokseen
6. päivä
Aamu on taas pilvinen ja ilma melko leuto. Petri löytää jokivarresta hyvän reitin, ja pian päästään laskettelemaan rennosti Kutjauren rantaan, minäkin vihdoin ilman nousukarvoja. Rannan koivikossa pääsemme ihastelemaan Sarekin valtavia hirviä. Järvenjäällä sää on jo seljennyt. Moottorikelkkapilkkijät nauttivat olostaan, meillä hiihtäjillä taas on hikiset oltavat. Vedän oman legini kelkkauraa pitkin aivan liian lujaa. En ole vieläkään oppinut, että perässä tuleva letka ei koostu takaa-ajajista vaan retkitovereista. Viimeinen lounastauko kuluu päivää paistatellessa. "Kyllä retkeily on mukavaa", sanoo Vaiska, ja on sangen oikeassa. Kaikkineen reissun säät ovat olleet jopa liiankin hyvät: ei kunnon tuulta, ei pakkasta, ei lumimyräkkää. Mutta emme valita. Viimeisen leirin pystytämme Akkajärven erään saarikumpareen päälle. Rankasti säännöstellyn järven ranta on oudon näköistä tienoota, mutta teltan sisällä maisema on aina sama, minulla onneksi kauniimpi kuin viereisellä teltalla.
7. "päivä"
Lepo jää lyhyeksi, sillä reissun finaaliksi on tarkoitus testata toimimista yöllä ja väsyneenä. Onneksi rutiinit ovat jo kohdallaan: kamat löytyvät sieltä mistä pitää, teltta pakkautuu nopeasti, ahkio vielä nopeammin. Akkajärven jäällä tuulee taas. Jono seuraa pimeässä vaitonaisena ensimmäisen otsalamppua, jostain kaukaa vilkkuu linkkitorni, Ritsem lähestyy tuskallisen hitaasti. Paussilla juodaan lämmintä urheilujuomaa, syödään hyhmäistä energiapatukkaa, pidetään kone käynnissä. Viimeinen rantatörmä Ritsemiin tuntuu yllättävän jyrkältä. Hiljainen porukka lastaa ahkiot peräkärryyn, nostaa sukset boksiin. Käynnistetään auto, laitetaan lämmitys päälle, uni painaa.
Kirjoittanut: Kare Eskola