Kuva: Ritsemin parkkipaikalla lyhyt varustevälppi ja sitten suksille
Matka alkoi väsyneissä merkeissä. Nostin aamulla kahdeksan maissa ahkiotani Vaiskan vuokraaman tila-auton peräkärryyn Helsingissä Sanomatalon kulmalla. Lunta pyrytti ja taksi oli myöhässä, mutta pääsimme kuitenkin suunnilleen aikataulussa liikkeelle. Isolla autolla matka taittui mukavasti, varsinkin kun ei itse tarvinnut ajaa. Vaiska ajoi tasaisesti ja juttuseuran lisäksi juteltavaakin riitti. Ensimmäisenä päivänä ajoimme Sissin kammille, Vaiskan tukikohtaan Levillä pakkaamaan varusteita maastokuntoon. Seuraavan päivänä matka jatkui Ritsemiin, missä saimme lopulta sukset jalkaan ja matka alkoi.
Kuva: Ritsemin parkkipaikalla lyhyt varustevälppi ja sitten suksille
Liikkuminen retkikunnassa tapahtui tiukasti kellon mukaan ja kulloisenkin legin vetovuorossa oleva telttakunta piti sen seuraamisesta keskenään huolen. Legillä tarkoitetaan 50 minuutin hiihtoa, jota seuraa 10 minuutin tauko. Liikkeelle lähdetään aina tasatunnein. Lounasta varten pidimme ylimääräisen tunnin taukoa.
Suksien pitovoitelulle ei ole juuri sijaa nopeasti muuttuvissa olosuhteissa, joten toimivin ratkaisu on pitopohja ja ne lähes kaikkien suksista löytyivätkin. Lisäpitoa saadaan tarvittaessa nousukarvoilla, joiden kanssa suksien saaminen lipsumaan tiukemmassakaan mäessä alkaa olla lähes mahdotonta, vastapainona toki olematon luisto. Telttakunnallamme suksien luistoalueelle oli tehty kunnollinen voitelu, jossa viimeisenä kerroksena sipaistiin vielä matalafluorista luistoa. Se tarjosi luksusta kelien yllättäen lämmetessä plussan puolelle. Vältimme kokonaan paakkuuntumisen, joka vaivasi muuta retkikuntaa.
Kuva: Hanki kantaa.
Talvivaellus on lämmintä puuhaa. Kun vetää ahkiota, tulee kuuma. Kun kaksi keitintä pöhisee teltassa, tulee kuuma. Makuupussissa sentään ei ole kuuma, vaan mukavan lämmin. Taukotakissa istuskellessa voi toisaalta toisinaan olla vähän viileä, mutta kunnon untuvakerroksen sisällä ei varsinaisesti kylmä, eikä se kestä montaa minuuttia kerrallaan.
Kuva: Aamun lähtö kakkosleiristä. Homma alkaa jo sujua
Tilava teltta on kylmässä välttämätön. Tavaraa oli paljon ja hyvinkin järjestettynä se täytti telttaa. Kaksiabsidisen teltan toinen absidi oli pelkästään lumen ottamista varten ja metallinen
keitinlaatikko sijaitsi sen puoleisessa päädyssä sisätelttaa. Teltan koko pohjan peittävä solumuovi tarjosi hyvää perussuojaa kylmää lunta vastaan ja lisäksi käytimme paksuhkoja,
perinteisempiä makuualustoja makuupaikoilla. Toiseen eteiseen kaivoimme lumitilanteen salliessa ovisyvennyksen ja wc-syvennyksen. Pyykit kuivuivat mukavasti naruilla katon
rajassa tarjoten jopa hieman yksityisyyttä, kun suuremmat vaatteet rajasivat teltan ulko-oven puoleisen päädyn kahteen puoliskoon. Teltan kuljetukseen käytimme
Laskuvarjojääkärikillan kehittämää menetelmää, jossa teltta rullataan kasaan makuualustojen ollessa sisällä ja sidotaan sellaisenaan ahkion päälle, kaaret puolittain tunneleissa.
Näillä eväillä vaeltajan koti on turvallinen, mukava ja helppokäyttöinen.
Kuva: Telttaleiri 800 metrin korkeudessa.
Iso mies tarvitsee paljon ruokaa ja iso, hiihtävä mies vielä reilusti enemmän. Eräs matkan suurimpia haasteita oli saada upotettua itseemme mahdollisimman paljon energiaa mahdollisimman lyhyessä ajassa legien välisillä tauoilla ja lounaalla. Toinen haaste oli suunnitella rauhassa syötävät ateriat siten, että ne ovat mahdollisimman maittavia. Telttakuntamme päätyi tukeutumaan lounaiden osalta Trekking- Mahlzeiten pussiruokiin, mikä ei välttämättä ollut voittajan valinta. Hinta on suoraan pussiin sekoitettavalle murkinalle kohdallaan, mutta maku ei ole paras mahdollinen. Iltaruokien osalta valikoima oli perinteisiä ”lisää vesi ja jauheliha”-tyyppisiä ratkaisuja ja niiden tueksi kuivattuja naudan jauhelihaa ja kuivattua tonnikalaa. Aamupalalla oli puuroa, sekä itsemme hemmotteluun paistettua kananmunaa ja pekonia. Kananmunaa on suhteellisen helppo kuivata ja tuorekin pekoni säilyy Sarekin kevään pakkasissa täydellisesti.
Ruoan valmistamiseen käytimme MSR XGK-bensiinikeittimiä, tuttavallisemmin MSR:n suihkuhävittäjiä. Keitin ei ole suosiossa niinkään järkyttävän kohinansa, vaan toimintavarmuutensa ansiosta, joskin ääni saattaa tiettyä uskottavuuden tuntua luoda. Yhdenkin keittimen palaessa voi olla varma, että kaikki, mitä sanot kaverille, kuuluu paremmin kenelle tahansa, joka kävelee ulkona. Monesti myös naapuritelttaan. Tehoa on kuitenkin järkyttävän paljon ja veden sulattelun ja kokkaamisen sivutuotteena teltta lämpenee mukavasti.
Kuva: Suksien huolto käynnissä seuraavan päivän ylämäkeä varten
Kaikki ei tietenkään aina mene kuten elokuvissa. Pahemmilta haavereilta reissulla vältyttiin, mutta pienempiä ongelmatilanteita tuli vastaan tuon tuosta. Omia onnistumisiani reissun aikana oli aurinkolasien unohtaminen telttaan ja tämän tajuaminen vasta hiihtäessä. Onnekseni muistin, että olin aiemmilla talvivaelluksilla todennut kevyen hiihtopiponi toimivan silmille vedettynä väliaikaisista aurinkolaseista ja hiihtelinkin sitten pipo silmillä legin loppuun. Tauolla avasimme teltan ja sukelsin hakemaan lasini.
Luminen maa voi myös olla pettävä. Eräs täysin tasainen maisema nielaisi ryhmämme kärkimiehen monen metrin syöksylaskuun. Miehen pää pilkisti hetken kuluttua kaukaa alapuolelta ja muu ryhmä lähti kiertämään yllättäen ilmennyttä rinnettä. Valitsin vuorollani vain hieman loivemman käännöslinjan sillä seurauksella, että pääsin itsekin kokeilemaan syöksylaskua. Niin ja lumeen sukeltamista.
Kuva: Kun keli on kirkas, näkyvyyttä on. Sitten joskus taas ei.
Viimeinen nukuttu yö vietettiin lumiluolassa. Hiihtopäivä jäi tavanomaista lyhyemmäksi, kun pystytimme teltat hyvissä ajoin ruokataukoa varten. Kun ruoka oli syöty ja sen päälle levätty, aloitimme lumiluolan rakentamisen. Lumi joenpenkassa oli ennennäkemättömän kovaa ja Vaiska jo arvelikin, olisiko kyseessä ensimmäinen ryhmä joka ei luolaansa saa valmiiksi. Vastauksena oli lähinnä kehotus kysyä asiaa seuraavaltakin ryhmältä.
Kun työhön ryhdyttiin, tehtiin lumiluolasta sitten kerralla viihtyisä. Molemmin puolin käytävää oli makuualkovit kolmelle ja ulkona oli hyllyt keittimille. Sisällä luolassa oli lämmintä ja mukavaa. Kaivaminen toki taisi kestää neljän tunnin paremmalle puolen, mutta koska kaivajat olivat urakan alussa varsin levänneitä, homma sujui mukavasti loppuun asti.
Kuva: Lumessa on lämmin yöpyä
Viimeisenä iltana pysähdyimme lähes täyden hiihtopäivän jälkeen ja pystytimme teltat levätäksemme muutaman tunnin. Hyvin syöneinä ja välttävästi levänneinä lähdimme pimeän laskeuduttua hiihtämään Akkajärven jään yli Ritsemiin. Sukset lipsuivat jäisellä kelkkauralla ja pimeyttä halkoi vain kärkimiehen otsalampun valokiila. Hiihdossa oli tunnelmaa.
Rankka työ vaatii rankat huvit, sanotaan. Varusteiden huoltamisen ja kuljetuskuntoon pakkaamisen jälkeen tilasimme taksin legendaariseen Hulluun poroon Vaiskan jäädessä nukkumaan kammille. Illan menoa ei ollenkaan haitannut, että suksilla oli viikon verran liikuttu enemmän vaaka- kuin pystysuunnassa. Tunnelma oli taattua after-ski:tä.
Siitä asti kun reissun loppupuolella oli tullut puhetta suklaan kulutuksesta ja Anu oli kuullut minun ja Villen syöneen häntä enemmän suklaata, olimme tienneet edessä olevan esiintyminen karaokessa. Oluen suomalla rohkeudella päädyimmekin lavalle ja lauloimme duettona Aikuisen naisen. Jostain käsittämättömästä syystä ja varmasti enemmän laulutaidoista huolimatta kuin niiden vuoksi vedimme tanssilattian täyteen.
Kirjoittanut: Valtteri Kokkoniemi