PÄÄTÖS MUUTTAA REITTIÄ, PERUSTELUT

Eero totesi reissukertomuksessaan, että muutin alkuperäistä reittiä, mikä saattoi aiheuttaa osanottajille pettymystä. "Turvallisuussyistä", kuten Eero totesi. Koska vuosittain kourallinen suomalaisia tavoittelee Mont Blancin huippua, kerron tässä yksityiskohtaisesti kyseisen muutoksen perustelut. Alkuperäinen suunnitelma oli siis nousta Montenversista Mer de Glace-jäätikön kautta Vallee Blancille ja siitä edelleen kolmen huipun reittiä ylös. Kyseessä on pitkä, hieno ja vaativa reitti. Olen noussut itse sitä kautta neljästi vuosina 1995, 2005, 2006 ja 2007. Tänä aikana reitti on mennyt koko ajan huonommaksi nimenomaan Seracs du Geantin kohdalla. Seuraavaksi analyysi kyseisen reitin vaikeimmista kohdista.


TIKAPUUT

Monteversin juna-asemalta laskeudutaan parisataa metriä kalliota alas jäätikölle. Tällä matkalla on hyvät, joskin kapeat tikapuut.

Kuva:Tikapuut Montenversista jäätikölle


Jos mukana on kokemattomia kiipeilijöitä ja jos reput ovat raskaat, kuten tällä reitillä usein on, saattaa stressi olla joillekin liikaa. Tämän takia olen varmistanut poikkeuksetta kaikki laskeutujat. Varmistus on helppo tehdä ruuvillisella sulkkarilla ja esimerkiksi HMS-solmulla tikkaan ylimpään puolaan. Suurin porukka, jonka kanssa olen mennyt tätä reittiä, oli kolmetoista henkeä. Meitä oli kaksi kokenutta kiipeilijää, joten varmistuksia voitiin tehdä kaksilla tikkailla yhtä aikaa. Itse tulimme lopuksi aina varmistamatta perässä alas. Nyt oli kaksikymmentä kiipeilijää, joten pohdin pitkään pysyykö homma minulla hanskassa, kun sakki leviää useammalle tikkaalle ja odotusalueet ovat paikoin ahtaita. Samaan aikaan laskeutuu muitakin ihmisiä. Erityisesti oppailla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja, vaan he tiuskivat, ovat ärtyisiä ja tönivät muita saattaen näin aiheuttaa vaaratilanteita.


SERACS DU GEANT

Reittiohjeen mukaan nousu tapahtuu alhaalta katsoen serakkialueen oikeaa laitaa pitkin taittaen alueen yläosassa vasempaan. Vuonna 1995 alue oli melko luminen eikä jäävyöryjä ollut. Vuonna 2005 syntyi serakkialueen oikeaan laitaan aukko, josta näkyy paljas kallio. Tätä kallio-osuutta pitkin alkoi vyöryä jäätä. Aukko on sen jälkeen suurentunut ja vuonna 2007 reittimme yli vyöryi kolme - neljä tonnia jäätä noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun olimme päässeet pois tuolta vaaralliselta kohdalta.

Koska heinäkuussa saamani viimeiset tiedot tämän kohdan vaarallisuudesta olivat huolestuttavat, päätin muuttaa reittiä. Mieluummin kestän pientä ohimenevää pettymystä, kun seison montun reunalla heittämässä kranssia ja veisaamassa virsiä.

Kuva:Leiri 1 jäällä noin 2200 metrin korkeudessa. Serakkialue näkyy yllä. Reitti menee hiukan ylempää ja oikeaa laitaa.


Kuva:Jyrkän kallion päällä roikkuvaa jäätä. Jään edessä ei ole minkäälaista stopparia, vaan kun aika on kypsä, jää lohkeaa ja syöksyy alas. Jää murtuu rinteessä tuhansiksi lohkareiksi, joiden väistäminen on mahdotonta. Tätä vaarallista pätkää on noin 200 metriä.


Kuva:Kuvassa näkyy hyvin alas pudonneiden lohkareiden koko suhteutettuna köysistöömme.


Jäävyöryn lisäksi meillä on ollut samalla alueella kaksi kertaa putoavasta kivestä johtuva läheltä-piti tapaus. Kiviä ei ole paljon, joten mitään suuria vyöryjä ei oikealla laidalla ole, vaan kyseessä on yksittäiset kivet. Vuonna 1995 nousimme reitin pimeässä ja suurikokoinen kivi sujahti kahden miehen välistä. Mistä se tuli, ei ole tiedossa, mutta kiire sillä oli alas. Vuonna 2005 pakettiauton kokoinen kivi nojasi toiselta sivulta Petit Rognonin kallioon ja toiselta sivulta jäähän. Ajattelin, että kyllä se siinä kestää, kun on siinä varmaan miljoona vuotta ollut, mutta jostain syystä kivi päätti tulla tervehtimään meitä. Näky oli hyytävä, kun järkäle pomppi jäätä pitkin jään roiskuessa ympärillä. Kivi kuitenkin pysähtyi jostakin sattuman oikusta muutamaa metriä ennen Reiman johtamaa kärkiköysistöä. Köysistön jäsenet saivat jääroiskeista pieniä pintanaarmuja.


TACULIN VYÖRYT

Pari sanaa myös Taculista: Olen kulkenut Taculin seinämällä vuodesta 1983. Joka vuosi seinämä on pikkuisen erilainen, mutta yksi huomioitava seikka on ollut koko ajan: Jos seinämän juurella ei näy vanhaa lumivyöryä tai vyöry on pieni, voi olla melko varma, että vyöry tulee vielä loppukesään mennessä. Vyöry lähtee yleensä seinämän vasemmalta laidalta. Vuonna 2005, josta alla olevat kuvat, vyöry lähti noin klo 18:00 illalla. Vyöryn alle jäi omien havaintojemme mukaan ainakin kaksi köysistöä. Muualta saadun tiedon mukaan toinen köysistö oli brittiläinen, toisen kansallisuutta ei ole minulla tiedossa. Vyörynyt lumimassa oli niin paksua, että sondaaminen oli käytännössä mahdotonta. Ranskalainen pelastuspalvelu ei edes tosissaan yrittänyt löytää kadonneita.


Kuva:Taculin seinä ennen ja jälkeen vyöryn.


Kuva:Köysistömme vyöryalueellä seuraavana päivänä. Kuvasta selviää hyvin vyöryneen lumen koostumus.


Tänä vuonna seinältä lähti muutama jäälohkare serakin murtuessa pari päivää ennen nousuamme. Lohkareet vyöryivät reitille ja osin sen yli. Kun nousun jälkeen laskeuduimme seinää alas, oli seinämän alaosassa käynnissä pelastusoperaatio, jossa helikopteri evakuoi potilaan. Erään vastaantulijan mukaan potilas oli saanut osuman vyöryneestä jäälohkareesta. Noin kaksi viikkoa paluumme jälkeen reitillä tapahtui samassa kohdassa serakin murtumisesta aiheutunut vyöry, joka surmasi joitakin ihmisiä. Taculin seinällä oikea ajoitus ja nopeus ovat parhaat turvallisuuden takeet. Tauot pidetään vyöryltä suojaisessa paikassa, kuten Eero artikkelissaan totesi.


Vaiska