Vaiska Ky:n vuoristovaelluskurssi Olhavalla ja Kebnekaisella 2007

Osa I Olhava

Osallistuin viime talvena Vaiska Ky:n järjestämään vuoristovaelluskurssin ensimmäiseen osaan Olhavalla, Repoveden kansallispuistossa. Ennestään en omannut minkäänlaisia kokemuksia erityisesti vuoristossa liikkumisesta taikka niihin liittyvistä välineistä, vaikka pienestä pitäen olen toki luonnossa vaellusta harrastanut ja Lapin tuntureilla pitkiäkin matkoja tepastellut. Päätin kuitenkin laajentaa harrastustani kenties vuorten ja jäätikköjen suuntaan tai ainakin ajattelin ottaa tästä mahdollisuudesta selvää.

Vuoden 2007 helmikuun kurssi alkoi kahden päivän viikonloppuharjoituksella Repoveden kansallispuistossa, Kouvolasta pohjoiseen. Tarkoituksena oli aloittaa teoriaosuudella jossa käytiin läpi yleisiä asioita mitä tulee liikkumiseen jäätiköllä ja yleensäkin vuoristoalueella. Tähän kuului mm. varusteet, maasto, sää, liikkuminen, yöpyminen ja muut tavallisesta vaeltamisesta poikkeavat asiat.

Paikalle kansallispuiston läheisyydessä sijaitsevaan Orilammen lomakeskukseen oli saapunut yksitoista kiinnostunutta korvaparia ja selvästi ulkoilmaihmistä. Aihehan oli erittäin mielenkiintoinen ja monelle luonnollisesti uusikin. Ryhmän aiempi kokemus tuntui olevan muutamista Lapin vaelluksista, partioharrastuksesta, seinäkiipeilystä aina pitempiin reissuihin ulkomailla ja jopa Huippuvuorilla asti. Ryhmä tuntui alusta alkaen mukavalta, leppoisalta ja luonnonläheiseltä porukalta. Ikähaarukka oli 23-40 vuotta ja sekä naisia, että miehiä oli mukana.

Kurssin vetäjänä toimi Kari Vaiska Vainio joka veti alusta alkaen teoria jakson asiallisesti ja selvästi laajaan kokemuspohjaan perustuen. Kuitenkaan missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olisi uudelleen armeijan harmaisiin astunut, vaan tunnelma koko viikonlopun aika oli hyvinkin huumoripainoitteinen, mutta kuitenkin faktapitoinen. Leikiksi ei homma mennyt, eikä kukaan sitä sieltä hakenutkaan. Selvästi päämääränä oli antaa ensimmäinen raapaisu vuoristovaelluksen kiehtovaan maailmaa samalla antaen jo ensimmäisiä tuntemuksia valjaista, hakuista, varmistuksista ja köysistön muodostamisista.

Iltapäivällä nautittiin lounas jonka jälkeen oli aika siirtyä itse kansallispuiston alueelle kokeilemaan asioita käytännössä. Siirtymiseen kuului kymmenen minuutin automatka ja noin tunnin kävely. Leiripaikkana toimi Olhavajärven jää johon laitoimmekin telttamme pystyy. Myös allekirjoittanut pääsi ensimmäistä kertaa koettamaan miten tavallinen kesäkiila uppoaa kovaan järven jäähän. Niin, eihän se oikein uponnut joten kaikki vinkit talvikiinnittämisestä olivat tervetulleita. Illan ohjelmaan kuului vielä maastossa nautittu päivällinen, solmujen harjoittelua ja ryhmään tutustumista.

Itse toiminta alkoi sunnutaina heti aamusta. Kahden hengen ryhmissä kaikki pääsivät kokeilemaan jääkiipeilyä läheisellä seinällä jossa oli juuri riittävästi jäätä tekniikan havainnollistamiseksi. Hyvin karisi unihiekat silmistä kun innokkaat kurssilaiset rikkoivat jääseinää. Tästä sitten päivä jatkui hyvin toimintapitoisena harjoitellen ja tutustuen mm. lumi -sekä kalliorinteeseen ja erilaisten varmistusvälineiden tuntuman ottoon. Itse varmistuksia kokeiltiin myös käytännössä jolloin kojootit, deadmanit ja Z-taljat olivat nopeasti tuttuja. Monien tekniikoiden ja pelastutumisharjoitusten jälkeen oli jäljellä viikonlopun eräänlainen kohokohta, eli laskeutuminen käyden avulla 40 metriä korkeaa Olhavavuoren seinää pitkin. Toki tätäkin harjoiteltiin ensin pienemmillä nyppylöillä, mutta kyllä maisemat näyttivät hienoilta ja tehtävä ensikertalaiselle haastavalta kun itse huipulta hommaa katseli. Mutta, kuten lähes aina, fiilis laskeutuessa - varsinkin kun jalat olivat tukevasti Olhavajärven pinnalla - oli mahtava ja sopiva päätös kurssin tässä vaiheessa.

Edessä vielä leirin purku ja paluumarssi autoille. Tästä eteenpäin oli siis kurssilaisilla muutama kuukausi aikaa sulatella tuntemuksiaan ja miettiä seuraavaa vaihetta ja kurssin toista osaa, eli viikon leiriä Kebnekaisen Storglciaren -jäätikköllä jossa rima nousisi niin vaativuuden kuin kokemustenkin suhteen. Yleinen vaikutelta oli erittäin innostunut ja itse olin varma, että siellä nähdään taas.

Kokonaisuutena viikonloppu oli mukava ja opettavainen. Paljon tuli uusia asioita, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olisi ollut ulkona kuin lumiukko. Homma rullasi jouhevasti ja kaikilla tuntui olevan oikea motivaatio asioiden omaksumiseen. Itselleni kurssin ensimmäinen osuus oli lähes varma startti lukemattomiin tuleviin huiputuksiin ja seikkailuihin.

Kiittäen tästä,

– Antti, tuleva vuoristovaeltaja.

Kuva: Kamojen pakkausta ennen siirtymistä Olhavalle.


Kuva: Kojootilla varmistusta lumeen.


Kuva: Vaiska kertoo köysistön muodostamisesta


Kuva: Laskeutumista pienemmältä kalliolta. Tyyliä näyttää Terhi. .


Kuva:Miikka tulossa alas, Hannu varmistaa.


Kuva: Näkymät Olhavavuoren huipulta.


Kuva: Antti seinällä elämänsä ensimmäistä kertaa, Joona varmistaa


Kuva: Hieno paikka. Suosittu myös kesällä kiipeilijöiden keskuudessa.


Kuva: Loppuyhteenveto laavulla ennen paluuta autoille.






Osa II Kebnekaise

Helmikuussa Olhavalla vietetty kurssin ensimmäinen osa sai siis jatkoa heinäkuussa Pohjois-Ruotsissa, Kebnekaisen aluella. Ilmoittautumiset oli otettu vastaan jo toukokuussa ja ryhmässä näytti olevan monia tuttuja nimiä Olhavan viikonlopusta, joten mukavaa sakkia oli tiedossa. Vaiskalta saamien vinkkien perusteella olikin sitten aikaa hankkia tarvittavat varustetäydennykset ja niitä mitä ei kaupasta löytynyt tai ei raaskinut ostaa oli mahdollista lainata Vaiska Ky:ltä. Jos jotain erityistä valmistautumista ennen reissua oli syytä tehdä, niin se oli lähinnä oman kunnon ylläpitämistä ja kenties kohentamista. Muuten mitään erityistä ei tarvinnut matkaa varten miettiä.


Kuva: – Kebnekaise (2117 m)



1. Päivä

Matka alkoi siirtymisellä Leville ja kohti siellä sijaitsevaa Sissin kammia. Koska matkalaiset asuivat hiukan eripuolilla Suomea, oli lähdöt keskitetty Kouvolaan ja Helsinkiin. Myös matkan varrelta napattiin ihmisiä kyytiin kuten allekirjoittanut joka skippasi pitkän automatkan ja lensi Rovaniemelle. Kätevä tapa välttää pitkää automatkaa, mutta toki autoissa hauskempaa oli. Huono puoli lentämisessä on myös retkikaasun hankkiminen vasta paikan päältä, koska sen vieminen koneeseen on kiellettyä.

Perillä Levillä koko ryhmä lopulta tapasi toisensa ja muutenkin päästiin ensimmäisen kerran juttelemaan tulevasta viikosta. Tiedossa olisi varmasti mielenkiintoinen retki ja innostuksen pystyi aistimaan ilmasta. Illan ohjelma olikin sitten varusteiden tarkistusta ja lainattavien telttojen, keittimien ym. jakoa. Osa porukasta tutustui tulevaan ympäristöön karttojen avulla, osa teki viime hetken pakkauksia ja laskutoimituksia muonien kanssa. Kouluttajamme Kari Vaiska Vainio kertoi samalla viikon ohjelmasta.


Kuva: – Alkuvalmisteluita Sissin Kammilla

2. Päivä

Toinen päivä alkoi aikaisella herätyksellä ja yhteisellä aamiaisella. Pian tämän jälkeen oli aika startata autot kohti Ruotsin puolta ja kohti Kebnekaisea. Kamat siis kasaan ja kahdella tila-autolla ensin rajan yli ja sitten Kiirunan kautta Nikkaluoktaan johon laittaisimme autot parkkiin tulevaksi viikoksi. Kiirunasta saimme vielä täydenneyksiä kaasun ja eväiden muodossa. Itse matka Leviltä Nikkaluoktaan meni joutuisasti muutaman tunnin ajelulla rauhallisessa lappilaisessa maisemassa.


Kuva: – Lähestyminen Nikkaluoktaa


Nikkaluokta on siis Kebnekaisen alueen eräänlainen tukipiste josta lähtee niin lukuisia retkeilyreittejä kuin myös helikopterikyydit alueen moniin kohteisiin. Täällä sitten saimme vaihtaa siviilivaatteet retkeilyasusteisiin ja siirtää katu-uskottavat farkkumme autojen takakonttiin ja laittaa tilalle säänkestävää kalvoa. Kopterin lähtöä muutenkin odotellessa retkeläisistä kuoriutui vakavasti otettavan näköistä kiipelijää hakkujen, jäärautojen ym. muodossa.


Kuva: – Kopteri lähdössä kohti jäätikköä

Itse lentomatka ei kestänyt kuin 15 minuuttia, mutta maisemat olivat upeita. Tunturit vaihtuivat vuoriksi ja heinäkuinen vihreys jäätiköiden ympäröimäksi karuksi lumierämaaksi. Koska kyytiin ei mahtunut kuin neljä kerrallaan täytyi matka tehdä osissa. Oman kyytimme saapuessa Storglacieren jäätikölle oli telttojen pystytys jo täydessä tohinassa. Storglacieren on nimensä mukaan iso jäätikkö aivan Kebnekaisen syleilyssä ja jäätä on telttapaikkojen kohdalla paksuudeltaan noin 150m. Tässä vaiheessa olimme vuoren alaosassa mutta toki jo 1500m korkeudessa. Tulevan viikon leiripaikkamme rakennettiin siis jään päälle.


Kuva: – Maisemien ihailua kopterin kyydissä

Kuva: – Tunturit vaihtuu vuoriksi


Kuva: – Jäätiköt lähestyvät


Kuva: – Kotijäätikkömme Storglacieren


Kuva: – Kamat kantoon

Kun teltat oli pystyssä ja porukka lopultakin kasassa oli aika kuunnella ohjeita jäätiköllä elämisestä. Läpi käytiin mm. turvallinen liikkuminen ja salakavalat railot jotka ovat erittäin vaikeasti huomattavissa lumen ja jään alta. Turvallinen alue rajattiin ja sen ulkopuolella ei ollut lupaa kulkea ilman köysivarmistusta. Samalla juteltiin säästä ja sen nopeasta vaihtelusta ja käytiin läpi jokapäiväisiä asioita kuten vedensaanti ja vessan pystytys. Omat vinkit näihinkin luonnollisesti löytyi.


Kuva: – Näkymä teltasta


Kuva: – Sää muuttuu vuorilla nopeasti

Tästä olikin hyvä jatkaa alueen tutustumiseen joka tehtiin jakamalla ryhmä kahteen köysistöön. Kahdestatoista henkilöstä tuli kätevästi kaksi kuuden hengen köyttä. Olhavan viikonlopun tapaan ryhmä oli sopiva sekoitus nuorempaa reilua parikymppistä ja sitten kokeneempaa aina neljän kympin hujakoilla olevaa seikkailijaa. Kauniimman sukupuolen edustajia oli lähtenyt leikkiin kolme joskin laatu korvasi tälläkin kertaa määrän. Miesten kohdalla ehkä määrä taas laadun.. Näillä köysistöillä menimme sitten koko viikon, ainoastaan paikat köyden sisällä vaihtuivat, jotta jokainen pääsi kokeilemaan jokaista roolia.


Kuva: – Ensimmäiset köysistön muodostamiset

Kun lähimmät railot oli käyty koluamassa ja huomattu myös köyden hyöty railoon jalkansa työntäessä, olikin aika mennä teltoille laittamaan ensimmäiset retki-illalliset ja siitä sitten tutustumaan yöuniin hiljalleen liikkuvan jäämassan päällä.


3. Päivä

Ensimmäinen aamu jäätiköllä alkoi aurinkoisesti ja iloisissa merkeissä. Oli mukava laittaa valjaat päälle, jääraudat jalkaan, kypärää päähän ja hakkua käteen kun aurinko paistoi täydellä teholla. T-paidalla olisi hyvin pärjännyt, ellei aiheena olisi ollut kylmät railot ja lumiseinän kiipeäminen. Sinkkipasta vaihtoi omistajaa, kun retkeläiset saivat uuden värityksen naamalleen.

Matka siis kohti läheistä railoaluetta, jossa erilaisilla varmistuksilla jokainen sai käydä kokemassa railon syvyydet ja sieltä omin neuvoin pois pääsyä. Välineenä ei niinkään ollut hakut vaan prussik-lenkit, joilla railoon tippunut pystyy itsensä saamaan kätevästi takaisin pinnalle, jos tilanne niin vaatii. Railossa olikin sitten kylmä. Jos pinnalla oli plus 20, oli railossa jo miinusta.


Kuva: – Hannu railossa


Kuva: – Vuorotellen kaikki kokeilivat railosta nousemista

Railojen jälkeen aiheena oli lumiseinä ja eteneminen ns. Utti Long Rope –muodossa. Tällöin pääsimme ensimmäisen kerran kokemaan Olhavalla harjoiteltuja varmistuksia käytännössä ja ihmettelemään, miten oikein tehdyt varmistukset toimivat ja saavat köysistön liikkumaan kätevästi ja ennen kaikkea turvallisesti jyrkkääkin rinnettä ylös. Tällä kertaa tosin matka ei ollut kovinkaan pitkä, mutta hyvin pääsi hommasta jyvälle. Rinteen yläpäässä sitten harjoittelimme ”self-arrest” toimintaa, jonka tarkoituksena on pysäyttää alkanut liukuminen tai kaatuminen joko omassa taikka sitten kiipeilykaverin tapauksessa. Hyvinkin mielenkiintoista hypätä pää edellä rinnettä alaspäin ja aloittaa hakulla jarruttelu. Toiset olivat toki tässä ketterämpiä kuin toiset ja allekirjoittanutkin pysähtyi vasta varmistusköyteen joka sekin oli tietysti helpotus.


Kuva: – Lumirinteelle siirtymistä


Kuva: – Varmistusten tekemistä


Kuva: – Terhi ja Nora


Paluumatkalla teimme vielä harjoitukset koko köysistön kanssa jolloin kuvitteellinen yhden kiipeilijän kaatuminen ja liukuminen saataisiin pysäytettyä.


Kuva: – Köysistön alastuloa


4. Päivä

Uuteen päivään herääminen oli taas mukavaa sään näin salliessa. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja edellisen päivän harjoitukset eivät juurikaan painaneet lihaksissa vaikka syytä ehkä olisi ollut. Kauniin päivän kunniaksi oli aika lähteä kohti Kebnekaisen huippua, johon tarkoitukseen oli valittu Halspasset –reitti ja lähestyminen matalamman, mutta vaikeammin lähestyttävän Nordtoppenin kautta aina huippuharjannetta pitkin Ruotsin korkeimmalle kohdalle, Sydtoppenille.

Halspasset on lumen ja jään peittämä muutaman sadan metrin pituinen seinämä, jossa välillä sai nousta hyvinkin lumista pintaa pitkin, mutta välillä taas kovaan jäähän ei meinannut hakku upota millään. Jyrkkyyttä seinämällä on vaihtelevasti 30-45 astetta ja putoilevia kiviä saa hiukan varoa eritoten lämpimän auringon sulatellessa reittiä. Kaikki sujui hyvin ja uskon monen saaneen tuntuman ensimmäiseen vuoristovaelluksen euforiaan nautiskellessa maisemista sekä fyysisestä, että henkisistä haasteista. Itse lievän korkeanpaikankammon omaavana en ollut aina ihan varma olinko oikeasti jyrkällä seinällä horisontin jatkuessa satojen kilometrien päähän, vai kuvittelinko vain. Toki varmistuksiin ja köyteen luottaminen oli jo alkanut ja mitään todellista tippumisen pelko ei ollut.


Kuva: – Kohti takana näkyvää Halspassetia

Kuva: – Jarno lumiseinällä

Kuva: – Vaiska ja Halspassetin yläosa

Halspassetin jälkeen matka jatkuu kallio-osuudella, jolloin kengistä otetaan raudat pois ja mennään ylöspäin kivistä reittiä kiipeämällä. Edelleen oltiin köydessä kiinni sillä seinän jyrkkyys ei mihinkään kadonnut vaan oli aivan riittävä aloitteleville retkeläisille. Tätä osuutta mentiin taas pari sataa metriä ylöspäin, jonka jälkeen Nordtoppen alkoikin jo näkyä.


Kuva: – Kallio-osuus


Kuva: – Jari


Kuva: – Terhi

Nordtoppenilla pidettiin sitten pientä taukoa ja ihasteltiin näkymiä. Norjaan päin jäätikköiset vuoret jatkuivat, mutta Suomeen päin oli selvästi matalampaa tunturimaisemaa. Koska Nordtoppen on korkeudeltaan 2097 metriä, tuli monelle myös rikottua kahden tonnin raja omalla alkavalla kiipeilyuralla. Samoin tältä pohjoiselta huipulta pystyi näkemään loppumatkan Sydtoppenille, joka oli siis Kebnekaisen korkein kohta ja päivän tavoitteemme, (2104m). Jännäksi homman teki huippujen välillä oleva harjanne joka näytti erittäin vaativalta ja jokseenkin ”ilmavalta”. Harjannetta pitkin meni noin metrin levyinen kuljettava, luminen polku ja molemmin puolin taas jyrkät rinteet kohti Rabot –jäätikköä länsipuolella ja Björlings –jäätikkö itäisellä puolella. Pudotusta molempiin oli muutama sata metriä.



Kuva: – Lumilippa Nordtoppenilla


Kuva: – Edessä huippujen välinen harjanne


Ei muuta kuin kohti huippua. Köysistöt peräkkäin ja opittuja etenemistapoja noudattaen. Hakut tasapainoa varmistaen ja tarkasti askeltaen varoen turhia kompastumisia rautojen kanssa. Samalla muistaen olla valmiina varmistaa, jos kanssakiipeilijä sattuisi kaatumaan. Tätä siis kieli keskellä suuta harjanteen yli, jossa odotti palkinto hyvin suoritetusta ensimmäisestä kiipelyreitistä, eli Ruotsin korkeimman vuoren huippu. Vaikka huipulle pääsee myös tavallista vaelluspolkua pitkin toiselta puolelta ja vaikka vuori ei olekaan vertailussa maailman korkeimpia ja vaativimpia, on se kuitenkin valitsemaamme reittiä pitkin jonkin verran haasteellinen ja oikeat varusteet ja tekniikat vaativa, joten homman onnistuminen ja huipun saavuttaminen tuntui todella hyvältä. Vielä kuin sää oli täydellinen, ei muuta voinut toivoa.


Kuva: – Miikka huipulla

Huiputuskuvat otettuamme lähdimme laskeutumaan vuoren toista puolta pitkin ja käyttäen reittinä Östra ledeniä. Tämä kallioinen laskeutuminen toi meidät vihdoin Björlings–jäätikölle, jonka ylittämällä olimmekin jo pian teltoillamme. Päivä oli siis erittäin onnistunut ja nyt oli aika nauttia hyvät päivälliset ja kupilliset lämmintä kaakaota.



Kuva: – Östra ledeniä pitkin paluu


Kuva: – Ruuhkaa Östra ledenillä


Kuva: – Teemu ja Pauli

5. Päivä

Jos oli sää suosinut meitä edelliset päivät, niin nyt näytti huonommalta. Sakea sumu ympäröi vuoria ja leiriämme ja vaikka siirsimme lähtöaikaa pariinkin otteeseen, ei onni näyttänyt tällä kertaa olevan puolellamme. Hyvin yleistä tosin näissä maisemissa, eikä kukaan odottanutkaan koko viikkoa pelkkää aurinkoa. Toisaalta oli hyvä, että olimme päässeet käymään edellispäivänä huipulla eikä sumu ollut tätä haitannut. Pienen tiedustelun jälkeen totesimme liikkumisen turhan riskialttiina ja päätimme jäädä teltoille palautumaan rasituksista sekä tekemään varustehuoltoa.


Kuva: – Sää vaihtuu


Kuva: – Sumu oli liian sakea

Eräänä uutena kokemuksena oli lumen nopea sulaminen kesäisen auringon alla. Koska telttamme esti sulamisen allaan, syntyi ympäriltä sulamisen johdosta telttamme kohdalle ”tyyny”, joka oli ympäristöään korkemmalla. Tämä vaati telttanarujen säännöllistä kiristämistä ja lopulta teltan paikan vaihtamista ennen kuin katto tuli nukkujaa vastaan.

Välipäivä sopi myös lopulta hyvin kaikille ja saimme näin tuntumaa kuinka vuorilla on sään armoilla ja on hyvin normaalia viettää aikaa ihan vaan teltassa joko odotellessa parempaa keliä taikka korkeampien vuorten kohdalla, odotellessa tottumista ohuempaan ilmanalaan.


6. Päivä

Seuraava päivä olikin sitten taas aurinkoinen. Aamutoimet suoritettuamme lähdimme läheiselle Nippe-vuorelle kokeilemaan kalliokiipeilyn saloja. Sieltä olikin taas mahtavat näköalat ja erinomaiset puitteet kiipeämiselle ja laskeutumiselle, jota toki oli Olhavan viikonloppuna saanut jokainen kokeilla. Nyt paikkana oli tosin oikea vuori ja sen mukana tuomat korkeuserot pudotuksineen, jotka päätä huimasivat.


Kuva: – Uusi päivä, parempi sää

Kuva: – Kohti Nippe –vuorta


Kuva: – Eija Nippe-vuorella


Kuva: – Haastavaa kalliokiipeilyä


Kuva: – Taustalla Kebnekaise


Kuva: – Pallins Corridor ja Halspasset –reitit


Kuva: – Storglacier ja pienet telttamme


Kuva: – Kallion huipulla Joona, Pauli, Nora ja Terhi


Kuva: – Jarno laskeutuu


Nipeltä matka jatkui kohti Tarfela –laakson yläpuolella olevaa Kebnepakte –jäätikköä ja sen mahtavia serakkeja. Nämä jäätikön loppuosan jäiset muodostelmat pitivät sisällään syviä railoja, kapeita siltoja ja haastavia jäälohkareita. Täältä haettiin hyvää jääseinämää jossa jokainen pääsi kokeilemaan jääkiipeilyn tekniikoita. Nyt ylös tultiin jäähakkuja ja jäärautoja käyttämällä.


Kuva: – Köysistö lähestymässä Kebnepakte –jäätikköä


Kuva: – Railon ylitystä


Kuva: – Mahtavia serakkeja


Kuva: – Varmistukset jäähän


Kuva. – Kohti railoa


Kuva: – Nora jossain syvällä


Kuva: – Miikka tulossa ylös


Paluumatka kalliokiipeilyn ja jääkiipeilyn jälkeen tehtiin laakson kautta kiertäen jolloin itse vaellusta saatiin myös päivän mittaa kymmenisen kilometriä. Hyvin pitkä, mutta antoisa päivä jälleen, jonka jälkeen tunsi taas jotain tehneensä.


Kuva: – Tarfala –laakso


Edessä näin ollen viimeinen ilta jäätiköllä, joka tiesi kaikkien jäljellä olevien herkkujen valmistamista ja gourmet-illallisen nauttimista. Takana oli hienoja päiviä, paljon uusia asioita ja ennen kaikkea juuri sitä mitä reissusta halusimmekin, eli oppia ja kokemusta vuoristovaelluksesta.


7. Päivä

Viimeinen aamu ja lähtö edessä. Ennen kuin pääsimme purkamaan leiriä, piti kouluttajamme Kari Vaiska Vainio näyttökokeen, jossa jokainen pääsi esittämään matkan varrella oppimansa solmut, varmistukset ja muut tekniset sekä käytännön asiat. Z-taljakin syntyi molemmilta köysiltä. Kaikki saivat hyväksytyn suorituksen ja hyvän mielen.


Kuva: – Z-talja


Takaisin Nikkaluoktaan olikin sitten tarkoitus mennä kävellen kopterikyydin sijaan. Matkaa on jäätiköltä noin 26 kilometriä, joista viitisen pystyy menemään veneen kyydissä. Eli, leiri kantoon ja taivallus kohti sivistystä.

Paluumarssi oli sekin jonkinlainen suoritus riippuen, paljonko oli halunnut ottaa varustetta ja painoa mukaan. Fiksuimmat pääsivät helpommalla kuten muutenkin elämässä ja me muut sitten kannoimme hiukan raskaammalla askeleella. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja lopulta ryhmämme oli onnellisesti kasassa Nikkaluoktan kahvilassa paljon odotettu limppari kädessä.


Kuva: – Paluumarssi alkaa


Kuva: – Ruotsalaisia siltoja


Kuva 53 – Poropurilaisia


Kuva: – Matkan pää



Pienet skoolaukset ja aika lähteä ajomatkalle kohti Leviä. Levillä olimme myöhään yöllä, joskin valoisuus ei ollut haitaksi ja saimme telttoja kuivumaan ja ihmisiä saunaan. Yleinen olotila oli klassisen väsynyt, mutta onnellinen ja varmasti kaikkien mielestä vietetty viikko oli upea kokemus kaikin puolin.


8. Päivä

Oli siis kurssin viimeinen päivä. Käytiin läpi varusteita ja vaatteita. Ne, jotka oli lainattu, palautettiin ja ne, jotka olivat omia, pakattiin lähtöä varten. Vieraskirjaan tehtiin asiaankuuluvat merkinnät ja lopulta jätettiin Levi taaksemme. Osa hyppäsi Rovaniemellä pois jatkaakseen junalla taikka lentokoneella, osa taivalsi koko matkan etelään kohti kotia. Yhteystietoja vaihdeltiin ja toivoteltiin hyvät jatkot samoin kuin kiiteltiin sekä matkanjohtaja Vaiska, että kanssakiipeilijät onnistuneesta viikosta. Varmasti ikimuistoinen kokemus, oli se sitten alkupamaus monille tuleville seikkailuille taikka sitten yksittäinen haaste muiden joukossa.

Omasta puolesta voin sanoa, että viikko ylitti odotukseni. Säät suosivat, ryhmän henki oli hyvä ja ihmiset mukavia. Itse koulutus oli ammattimaisesti viety läpi ilman turhaa hammasten kiristystä, mutta silti tarkasti ja täsmällisesti turvallisuuden ja huolellisuuden muistaen. Viikosta jäi hyvä mieli ja sen ansiosta tulevien retkien kohteet tulevat suurella todennäköisyydellä olemaan enemmänkin ylöspäin kuin tasaisesti eteenpäin. Ainakin Mt. Blanc seuraavana etappina voisi olla mietinnän arvoinen..sitten olisi se Aconcagua siellä Argentiinassa..ja mites sitten Kilimanjaro tai Nepalin seutu..saas nähdä.

Kiitokset vielä kaikille mukana olleille ja toivottavasti vielä törmäämme tulevilla retkillä.

- Antti, vuoristovaeltaja