On the road!
Matka vuorille on Suomesta pitkä ja tasainen. Auto lähti liikkeelle aamuneljältä Kouvolasta, ja pohjoista kohti edetessä poimittiin matkalaiset yksi kerrallaan kyytiin, Helsinki 5:45 kyytiin nousivat Jussi ja Roope, Tampereelta 7:45 Esa, Jonna ja Niina ja Oulusta lopulta iltapäivästä Matti. Ajopäivän illaksi saavuttiin Sissin Kammille Levitunturin kupeeseen välppäämään viimeiset tavarat, viilaamaan viimeiset grammat ja nauttimaan viimeisestä sisävessasta ja sisäyöpymisestä ennen jäätikköä. Aamuseitsemältä soi taas herätyskello ja ajaminen jatkui, kunnes loppui iltapäivällä lopulta Nikkaluoktaan helikopteriaseman parkkipaikalle.
Pienen odottelun jälkeen löytyi kelvollinen lentosää, ja päästiin liikkeelle.
Perusleiri
Basecamp rakennettiin Storglacierille hieman lumirajan yläpuolelle. Aiempien viikkojen vieraat näkyivät enää jo poistuneiden telttojen painaumina lumessa: Jäätikkö oli nyt hiljainen, ja mikä parasta, kokonaan meidän! Ensimmäinen ilta pääasiassa asetuttiin paikalleen ja tutustuttiin tulevan viikon kotiin, harjoiteltiin köysistön muodostaminen ja tehtiin pieni makupalakierros railoalueen reunalle.
Ensimmäinen aamu: onpas kylymä
Aamulla herättiin tuuleen ja pakkaseen. "Ikinä ei täällä ole heinäkuussa ollut näin kylmä", sanoi Vaiska. (Matkan jälkeen kuultu säätieto: huipulla ollut 10 pakkasastetta.) Ensimmäinen päivä kului kokonaan ihan perustekniikoiden kertaamisessa ja harjoittelussa: solmut, jäätiköllä liikkuminen, köysistön muodostaminen, railosta pelastautuminen ja pelastaminen, jyrkän jääseinämän nouseminen, Utti Long Rope, self-arrest ja self-belay.
Innokkaimmat eli Matti ja Niina heräsivät jo aamuviideltä valmistelemaan päivää, väittämän mukaan kelloja väärään suuntaan Ruotsin rajalla siirtäneenä.
Tuulen painaessa pakkasessa railossa oli, jäämassojen välissä, tuulensuojassa, miellyttävän lämmintä ja rauhallista. Olisi viihtynyt pidempäänkin ellei olisi pitänyt kiivetä ylös ja antaa muille vuoro.
Sitten tuli lunta, paljon lunta
"Ikinä ei täällä ole heinäkuussa ollut näin pitkään jatkunutta lumimyrskyä", sanoi Vaiska. Kolmessa teltassa herättiin yön aikana siihen että teltan kaaret kolisivat otsaluuhun. Esa ja Jonna kävivät yöllä kasvattamassa telttansa ympärillä olevaa lumivallia. "Positiivista tässä on se, että ei ainakaan ole kylmä," kuului muihin telttoihin nopeatahtisten lumilapion vetojen välistä. Aamulähdön aikaan tuuli ja lumi tulivat vielä niin voimalla, että sään paranemista jäätiin odottelemaan telttoihin. Ulos ja liikkeelle vihdoin puoliltapäivin kelin vähän rauhoittuessa.
Katso Jussin video! (tulossa lähiaikoina)
Tuuli jatkui, mutta päivä eteni lämpöisästi, jääkiipeillen. Marssimme kahtena köysistöinä naapurijäätikölle, jonka serakkialueen yläreunassa oli hyviä paikkoja rakentaa
yläköysiankkureita ja isoja loivahkoja kiipeilyseiniä. Kiivetessä ja laskeutuessa ei tosiaankaan ollut enää kylmä, mutta taukotakille oli tarvetta. Railon reunaa alas ja ylös kiipeily
kuumotti vielä erityisen lisäksi: alla ei näkynyt kuin tumma mustan ja sininen kylmä hiljaisuus.
Eräänä kauniina sunnuntaipäivänä jäätiköllä
Kahden päivän tuulen ja lumimyrskyn jälkeen sunnuntaina herättiin aamuneljältä auringon kuumottamaan telttaan! Kengät lensivät absidista pihalle kuivumaan suoraan paisteeseen ja teltan ovet auki mentiin takaisin goisaamaan, näköala makuupussista suoraan aamuauringossa kylpevää jäätikköä alas. Aika hymyn sai auringonpaiste huulille, sekä valo että tieto siitä, että sen johdosta tänään lähdetään tekemään koko päivän mittaista huiputuskierrosta! Päivän reittisuunnitelma: Storglacieria Halspassetin reunaan, josta Utti long ropella ylös, lounastauko, sen jälkeen kalliokiipeilyosuus jolla päästään Kebnekaisen Nordtoppenin lumiosan reunaan, sitten Nordtoppen kävellen, sitten huippuharjannetta köysistönä Sydtoppenille, josta laskeudutaan alarinteeseen, toinen ruokatauko, Östra ledeniä alas kiiveten, ja jäätikön yli takaisin Storglacierille, noin kahdentoista tunnin päivä.
Hikihän siinä tuli auringossa, vaikka turhat kerrokset oli jätetty pois. Pienen lisäpotkun antoi noustessa Halspassetin kummallakin reunalla tapahtuvat pienet kivi- ja lumivyöryt: aiempien päivien lumisade oli saanut aikaan vähän liikettä jyrkemmissä rinteissä.
Korkeutta saadessa maisemat alkoivat yhtäkkiä parantua. Sydtoppenin huipulta pitäisi legendan mukaan nähdä 8% Ruotsin pinta-alasta.
Perinteen mukaisesti, tiukka huippuharjanne ja satojen metrien pudotukset kummallakin puolella Nordtoppenin ja Sydtoppenin välissä veti ihmiset hiljaiseksi ja aika tarkkaan katsomaan mihin varpaat asettaa ja että jäähakku oli valmiina kädessä.
Sydtoppenin hyvin pienellä huipputasanteella oli ruuhkaa; turistireittiä sinne nousseet ihmettelivät ja ihailivat saapuvaa köysistöämme. Huipulle nousu oli vasta puoliväli, josta sitten
Östra ledeniä alas, ja jäätiköitä pitkin kuljettiin takaisin perusleririin. Koko kierrokseen meni niukasti vajaa puoli vuorokautta
"Ikinä ei ole aurinko paistanut aamusta iltaan koko päivää tauotta, eikä toiste tämmöistä huiputuspäivää osu kohdalle", sanoi Vaiska.
Seuraava päivä: Auringonpaiste jatkuu
Seuraavana aamuna auringonpaiste yhä vain jatkui. Aamulla lähdetään innokkaana kohti Tarfalalaakson perällä olevaa, jossa oli tiedossa jääkiipeilyä alaköydellä eli liidaamista. Sää oli kuin morsian ja auringossa kylpevä Tarfaladalen näytti paikallisen matkailunedistämiskeskuksen postikortilta. Jääkiipeilykin sujui, sekä säästä että edellisen päivän onnistumisista johtuen vauhdilla ja lennokkaasti.
Paluu perusleiriin tapahtui tällä kerttaa jäätikön alareunan kautta kiertäen, reunamoreenia alas ja toista ylös. Ensimmäistä kertaa matkan aikana saatiin kengät ja vaatteet kuraisiksi.
Viimeinen päivä: Paluumarssi
Kaikki hauska loppuu ikävä kyllä aikanaan.
Viimeisen päivän aamuna aloitettiin jo aiemmin, sillä edessä oli pitkä marssi kohti Nikkaluoktaa. Päivä alkoi näyttökokeella, jossa varmitsettiin että jokainen mukana ollut oli oppinut riittävät perustaidot: solmut, varmistukset, köysistön muodostaminen, self-arrest, Z-taljan rakentaminen. Jokainen pääsi läpi!
Matka alas tapahtui pienessä tihkusateessa, ja viimeiset kilometrit tapettiin sisulla ja vauhdilla. Mutainen maa ja kivikkoiset polut piirsivät hyvin muistiin viikolla havaittua: Housut ja kengät likaantuivat vasta kotimatkaa tehdessä, samoin jalkapohjia alkoi vaivata vasta kun polku leveni melkein tieksi. Viikon aikana jäätiköllä ja lumella liikkuminen ja eläminen on kaikesta teknisyydestään huolimatta vaivatonta, nopeaa ja puhdasta. Olisi siellä viihtynyt pidempäänkin.
Teksti: Roope Ritvos, kuvat: Roope ja muut kurssilaiset